Kumpi oli ensin muna vai kana?

Nykykana polveutuu villistä viidakkokanasta. Viidakkokanan esi-isä ja -äiti asustelivat maapallollamme jo esihistoriallisella ajalla. Kana on siis dinosaurusten jälkeläinen. Ei ehkä Tyrannosaurus Rexiä löydy sukupuusta, mutta jotain muuta kuitenkin. Joskus kyllä tuntuu, ettei se Tyrannosaurus Rex niin kovin kaukainen sukulainen ole. Kanan ja varsinkin kukon elkeet ovat välillä kuin esihistoriallisesta luontodokumentista. Tyrannosaurus Rex kiihdyttää saaliin perään, samalta näyttää kukko, kun se lähtee juoksuun. Tai kun se pörhistelee toiselle kukolle niskahöyhenet levittyen, niin samalta on näyttänyt aikoinaan Dilophosaurus muita pelotellessaan.. 

Monet uskovat, että ensin oli muna. Joku esiaikainen lisko oli pyöräyttänyt munan ja munan sisällä oli kehittynyt poikanen, jolla oli ollut geenivirhe. Mutantti oli ollut elinkelpoinen ja lisääntymiskykyinen. Muuntautunut geeni oli sitten periytynyt jälkeläisille. Ja niin pienet esi-kanaset olivat alkaneet valloittaa maailmaa. Toiset taas uskoo että kana oli ensin...

Meille ainakin tuli ensimmäisenä kana. Pieni parvi kanoja siis sekä kukko, Kiuruvetisiä maatiaisia. Kaikki olivat vielä nuorikoita saapuessaan kesäkuun alusa 2013. Ulkokanala oli tehty valmiiksi ja sinne parvi sitten vapautettiin. Heti ensimmäisen minuutin aikana huomasimme, että kanat osaavat kuin osaavatkin lentää. Kukko nimittäin otti ja karkasi! Tarhaverkon rakoset olivat liian suuret pienille linnuille (täysikasvuinen ei olisi raosta mahtunut). Taitavasti kukko lensi häkkiin roikkumaan ja siitä sitten pujotti itsensä verkon läpi. Voi että! Sen jälkeen olikin akkalauma kukkoa pihalla jahtaamassa, siis minä, anoppi ja pari muuta paikalla ollutta naista. Kälätys oli hirmuinen, tietäähän sen. Kukkoparka peljästyneenä oli itsensä piilottanut risukasan alle. Siellä liikkumattomana ja varmaankin sydän kurkussa seuraillut meidän päätöntä juoksua edestakaisin pitkin pihaa. Vahingossa kukko löytyikin juuri kun aloimme luovuttamaan. Helpotus oli valtava, minulle ja varmaan kanoillekin. Pikku-isäntä pysyi kanalassa.  Eivät jääneet kukko ja kanaset vielä kesäkanalaan vaan joutuivat sisälle siksi aikaa, kunnes katiskaverkolla oli vuorattu koko tarha kattoa myöten. Vahingosta viisastuu ja tiedän ainakin millainen seuraavan kanatarhan ei pidä olla.

Piakkoin kanaset kotiutuivat. Kylläpäs niiden touhuja olikin kiva seurailla. Vaikka eivät ne muuta teekään kuin kuopivat maata, syövät, sukivat, käyskentelevät, potpottavat ja pyrähtelevät. Mutta silti niissä vaan on jotain niin kiehtovaa. Eilenkin istuin pihamaalla hanskat pyllyn alla ja katselin, kuinka kanat ja kukot kuopsuttivat maata, levittelivät siipiään auringolle ja potpottivat rauhoittavasti. Sitä maalaisidylliä parhaimmillaan.

Viidestä kanasta yksi sairastui aika piakkoin meille tultuaan marekkiin eli kanojen herpesvirukseen. Hyvin tavallinen nuorilla kanoilla. Harmitti kaunis valkoinen kana lopettaa, mutta ei sitä voinut kärsimäänkään jättää. Onneksi muut kanaset pysyivät terveinä ja Boris kukon hellässä huomassa alkoivat syksyn tullen munia. Joulun aikoihin kolme kanaa lässähti pesään eli alkoi hautoa. Yhdeksän munaa oli rouvilla alla ja niiden kehitystä seurattiin tarkkaan.

Jo muutaman päivän kanan alla olleesta munasta huomaa onko se hedelmöittynyt vai ei. Siihen alkaa kasvamaan verisuonia. Ei tietenkään ihan noin vain silmin nähtäviä. Siksipä munat läpivalaistaan kirkkaalla valolla ja mekin saimme tällä konstilla tietää, että yhdeksästä munasta kaikki olivat hedelmöittyneet.

Tammikuussa alkoi tapahtua. Kana hautoo 21 vuorokautta. Satuin olemaan tallissa silloin kun ensimmäinen tipu tuli maailmaan. Varovasti kurkkasin kanarouvan alle katsoakseni, että mistä se piipitys kuuluukaan. Siellähän oli tipunen, munankuori päässä ja alaosa vielä munan sisällä. Märkä pienen pieni sintti. Seuraavan parin päivän aikana loputkin nakuttelivat itsensä kuoren läpi maailmaan. Joku sanoi hauskasti munanetissä (munanetti on kanaharrastajien sivusto internetissä), että maatianen tekee pienen reiän munan kuoreen ja sen jälkeen potkaisee itsensä karatepotkulla ulos munasta. Tyyli oli todellakin tuollainen. Vain kaksi jäi kuoriutumatta elikkä aika hyvä saldo minun mielestäni.

Seitsemästä untuvapallerosta lähtee ääntä yllättävän paljon ja ne touhuilevatkin mahottomasti tutustuessa ympäröivään outoon maailmaan. Yksi rouva hoiti poikasiaan häkissä ja kaksi muuta hoitopöydällä. Nämä paikat jäivät äkkiä pieniksi, poikaset tekivät huimia kamikaze-hyppyjä alas lattialle vapauden kaipuussaan. Sieltä niitä sai olla vähän väliä poimimassa takaisin omien äitiensä luo. Kaikki poikaset ja kanat täytyi lopulta yhdistää yhdeksi laumaksi ja laskea lattiatasoon. Joitakin yhteenottoja sattui, mutta kukaan ei kuollut. Yksi pieni valkoinen tipu pääsi sisäkanaksi hetkeksi, oli saanut niskaansa haavan. Kanathan ovat "kannibalisteja" luonteeltaan. Veri houkuttaa niitä, ja oman lajin jäsenkin voidaan nokkia kuoliaaksi, jos se on liian pieni ja tarpeeksi heikko väistääkseen iskuja.

Seitsemän siis tuli lisää pieneen siivekäslaumaan. Kolme kanaa ja neljä kukkoa oli kuoriutunut Niloksen tilalle aiheuttamaan lisähämminkiä jo valmiiseen sirkukseen. Vaikka Boris-kukko lensi viimeisen lentonsa jo jokin aika sitten, on kanalaa silti kesän tullen laajennettava. Yhdeksän neliön karsina alkaa käydä ahtaanpuoleiseksi, vaikkakin tilaa per kana on moninkertaisesti enemmän kuin eläinsuojelusäännökset käskevät. Ja haaveissa on lisää kanoja. Kanahulluus kun iskee, niin kuulemma muuta parannuskeinoja ei ole kuin kanojen lisäys. Ja neljähän sieltä pitäisi taas muutaman päivän päästä kuoriutua rouvien alta. Punaiset kanat (Haloska ja Lissu) lässähtivät pari viikkoa sitten pesään neljän munan päälle. Kauan minä taistelin vastaan ja vein munat pesästä, mutta lopulta oli annettava periksi. Siellä haudottiin vaikka olemattomia munia ja tyhjää pesää. Yhteishaudontaa nyt niinkuin aiempienkin munien kanssa. Ja poikasetkin ne hoitivat yhdessä silloin, niin varmaan nytkin. Lieköhän kaksosia nämä rouvat? Mene tiedä, mutta yhteen hiileen ne puhaltavat aina kaikessa. DreamTeam.

Ensi viikonloppu meneekin jännittäessä poikasten kuoriutumista. Pahimoilleen perjantaina on työpaikan virkistysilta ja silloin pitäisi alkaa kanalassakin tapahtua. Mutta ehkäpä uskallan luottaa jo kanaemoihin ja luontoäitiin, menihän edellinenkin kuoriutuminen niin hienosti. 

Ja pian taas pienet nappisilmät kurkistavat emon höyhenien alta ja kohta emot saavatkin opettaa pienokaiset syömään ja juomaan. Se vasta onkin hauskaa katseltavaa, kun kanaemot äidillisesti ohjaavat poikaset ruuan ääreen ja alkavat naksuttamaan lapsilleen. Samalla ne syövät itse ja näyttävät mallia kuinka homma hoidetaan. Ja untuvapallerothan hoksaavat nopeasti. Eipä mene montaa kuukautta, kun kukkonuorikot töräyttävät ensimmäiset sävelensä ilmoille säikähtäen ääntä, joka niistä itsestä lähtee. Se on aina yhtä hauskaa ja kauheaa kuultavaa. Epävireisiä torvia viskibassoäänellää krääkymässä. Alun "KriiiH KräääH" pihaisuista siirrytään "TRÖÖÖT! Töttöröö!" esikiekaisuihin ja lopulta koittaakin se päivä, kun nuoret miehet osaavat laulaa sävelelleen oikein "Kukkokiekuu!!". Kaunista. Tykkään todella. Toivottavasti naapuritkin tykkää. Onhan niitä kukkoja täällä jo kiekumassa neljä ja lisää tulee. Valitettavasti tuntuu olevan sääntö, että niitä kukkoja kuoriutuu eniten. Minnehän noita ylimääräisiä laittais???

Kanojen sielunelämään on aika helppo päästä kiinni. Ne ovat laumaeläimiä henkeen ja vereen. Kanat syövät yhdessä, juovat yhdessä, nukkuvat yhdessä, peseytyvät yhdessä (hiekka-, turve- ja tuhkakylvyt) ja munivat yhdessä. Tai jos nyt eivät ihan yhtä aikaa muni niin kuitenkin parven tsemppi on ihan mieletön. Yksi kana kun munii, niin lopuu akkalauma kaakottaa ja rääkyy kuin kannustaakseen. Ihan älytön kiljunta käy. Varmaan kätilöinä toimivat. Naapuri oli tällaisella hetkellä sattunut työpuhelua soittamaan kanojen läheisyydessä. Kyllähän siellä luurin toisessa päässä oli ihmetelty outoa kaakotusta.

Kukko huolehtii rouvistaan, rouvat ovat tärkeysjärjestyksessä aina ensimmäisenä. Herrasmiehenä se saattaa jopa syöttää haaremiaan tai vähintäänkin etsii parhaimmat ruokapalat ja tarjoaa niitä kanoille. Kukko myös puolustaa neitosiaan oikean ritarin tavoin. Kukkojen väliset taistelut voivat olla hyvinkin raakoja. Ja joskus ihminenkin joutuu tulilinjalle, Boris-kukko oli hyvä esimerkki ihmisvihaajasta. Turpaan tuli minulle niin että tukka melkein lähti.

Ruoka saa kotkottajat ihan sekaisin. Siksi varmaan olenkin niin suosittu heidän keskuudessaan. Kanalan oven avattuani ovat kaakattajat silmänräpäyksessä kiertelemässä ympärilläni. Pettymys on hirveä, jos sitä ruokaa ei sillä kertaa tulekaan. Kaikki yrittävät ahtautua perässäni ovenraosta ulos, yhden kun saa työnnettyä takaisin sisälle, toinen on jo karanut. Mokomakin nokkalauma :) Leipäpussia rapistellen ja "tipitiputipu"-huutoa käyttäen ne onneksi saa seuraamaan vaikka maan ääriin.

Piakkoin olen ollut vuoden kanaemona.  Ja kyllähän tätä harrastusta voi jatkaa vaikka kuinka kauan. On tämä vaan niin kivaa! Kanahulluus......