Syksy saapuu. Alkusyksy on vuodenajoista ihanin. Lämpimät ja kirkkaat päivät, keltaiset lehdet, raikas syksyn tuoksu. Huumannuttavaa! Syksyllä tulee tallusteltua metsissä tuntikaupalla, ihan vaan huvikseen ja ihmetellen muuttuvaa luontoa. Silloin tällöin matkan varrelta nappaisee suuhunsa muutaman puolukan ja taskuun ihanat suppilovahverot. Mitä kauemmaksi kesästä mennään, ilma viilenee. Aamuisin pohjoisen tuuli saa jo posket punaisiksi mutta päivän valjetessa auringon lämpö vielä kuitenkin voittaa hetkiseksi. Kuivaa aamukasteen kellastuneen pitkän ruohon päältä...

Puut vaihtavat juhlapukuaan, alkaa ne viimeiset pirskeet ennen talven tuloa. Keltaista, punaista, oranssia.. Värit lyövät leiskuen kilpaa toistensa kanssa, kun syksyinen auringonlasku kultaa pellon vieressä olevan metsikön. Hämärtyy, puiden silhuetit erottuvat vaivoin toisistaan. Viilenee. Hiljenee.

Aamulla maa on kuurassa, ruohikko rapsaa askelten alla. Pienet lätäköt ovat kauniissa riitteessä, hauras jää on yön aikana valloittanut veden pinnan. Pieni painallus sormella ja jää ritisee paljastaen altaan kylmä veden. Ilma on raikas, on helppo hengittää. Syksyn raikas tuulahdus tuo eloa ihmiskehon joka ikiseen sopukkaan ja tuntuu, että jaksaa mitä vaan.

Jaksaa jopa niin paljon, että innostuu harrastamaan uusia asioita. Tai ainakin suunnittelemaan uusia harrastuksia. Toiveissa on, että aika riittäisi palata kuntosalille. Jos siellä edes muutaman kerran viikkoon ehtisi pyörähtämään, olisihan se parempi kuin ei mitään. Työpäivän jälkeen olisi hyvä saada veri kiertämään hartioissa.

Syyskuussa alkaa Dobo, se on ihan varmaa. Sitä en enää vain suunnittele. Ja tästä harrastuksesta olen ihan erityisen innoissani. Yhteistä tekemistä minulle ja koirille ja plussana oman rangan venyminen ja lihaskunnon paraneminen.

Viime keväänä aloittelimme Rinon kanssa vetohommia. Ihan vaan kevyesti, potkurilla potkuttelin valjaissa olevan koiran perässä. Kesän ajan jatkoimme harjoittelua cani-crossing-tyyppisesti ja ensi talvena ajattelin uskaltaa suksilla koiran perään. Eli valjakkohiihtoa. Saa nähdä hiipuuko innostus ensimmäiseen kertaan, kun sukset pujottelen jalkaani?

Syksyisiin ikiharrastuksiin kuuluvat tietysti lenkkeily koirien kanssa sekä ratsastus. Nämä harrastukset estävät minua muumioitumasta, jos noista muista en niin jaksa kiinni pitääkään.

Vaikka ahdistaakin, että ihana kesä lomineen on jo ohi, niin toisaalta en malta odottaa hetkeä, kun saa pukea villasukat ensimmäistä kertaa jalkoihinsa. Ihanat, pehmeät, lämpimät villasukat. Ja sitten voikin jo sujahtaa peiton alle ja ottaa hyvän kirjan käteen. Uppoutua mielikuvitusmaailmaan, rauhoittua päivän kiireiden jälkeen, ehkä vähän syödä suklaatakin siinä sivussa... Ulkona ulvova tuuli ja kattoon ropiseva sade alkavat väkisinkin väsyttämään ja pian sitä onkin tyytyväisenä unten mailla unohtaen, että aamulla täytyy herätä pimeään, märkään ja ankeaan loppusyksyn aamuun...

Syksyn loppupuolen sitä vaan rämpii horroksessa yrittäen selvitä pimeydestä, väsymyksestä ja masennuksesta. Ensilunta odottaa kuin kuuta nousevaa. Ja kun nuo ensimmäiset hiutaleet hiljalleen leijailevat taivaalta maahan tuntuu kuin paino nostettaisiin hartioilta.  Lumi kirkastaa sekä mielen että maan.

Paljon odotan tältä syksyltä ja toivon, että saan jostain lahjaksi lisätunteja kellooni. Tahdon tehdä niin monia asioita ennen kuin kaamosväsymys iskee täysillä päälle. Sitten voinkin nukkua muutaman kuukauden talviunta niinkuin karhu omassa kotisessa pesässään. Viisainta kuitenkin elää ensin tämä ihana kesä loppuun ennenkuin alan masentumaan loppusyksyn pimeydestä. Siihen on vielä pari kuukautta aikaa. Ahmin auringonvaloa varastoon niin että jaksan taas laahustaa kaamoksen läpi.

TOKOA

Viimeksi kirjoittaessani hehkutin innoissani miten hieno koira tuo Rino onkaan. Putosinpa maanantaina pilvilinnoista ryminällä alas. Koirahan ei ole sen huonommaksi muuttunut, samanlainen kuin ennen. Minä vaan olin jo melkein unohtanut millainen höyrypää se osaa joskus olla. Ja olin unohtanut itsenikin, sen kuinka reagoin itse noihin tilanteisiin.

Viime ajat on mennyt hyvin, koira on ollut harvinaisen rauhallinen, keskittynyt ja motivoitunut siihen mitä ollaan milloinkin tehty. Niinpä sitten ajattelin, että otanpa Rinon mukaan toko-harjoituksiin Kaapon sijasta. No, eihän se mennyt niinkuin elokuvissa. Rino ehti jo koulutuspaikan parkissa ottaa kierroksia. Autosta ulos päästyään silmät pyöri taas kuin hedelmäpeli, pää viuhtoi sinne tänne, kun piti koko paikkaa, kaikkia ihmisiä ja koiria pitää silmällä. Ja miten paljon puita lähettyvillä, jotka olisi heti pitänyt päästä merkkaamaan. Minä olin vain se pakollinen paha, joka roikkui hihnan päässä kiinni ja esti koiraa toteuttamasta itseään. Vinkumista ja völinää, rauhattomuutta. Keskittymiskyvyn puutetta. En saanut mitään kontaktia, vilkaisi minuun äkkiä ja sitten oli aivan pakko jo taas vilkuilla ympärilleen. Taas pieni vilkaisu ja heti perään katseen harhailu ympäri ämpäri rekisteröiden kaiken mitä ympärillä tapahtui. Koiran aistit näyttivät terävöityvän, koska se huomasi pienimmätkin asiat. Mutta ei minua, varsin isoa asiaa. Olinhan se sama vanha tuttu juttu..

No jossain vaiheessa se sitten rauhoittui, huomasi minun kädessä olevan pallon. Tehtiin muutama perusasento harjoitus. Ihan hyvin sen tekikin, kuulemma pientä poikittamista vain persiillä ulospäin. Helposti korjattavissa, kunhan vaan kiinnitän palkkion antamiseen huomiota eli mistä ja minne se annan. Seuraavaksi olikin maahanmeno vauhdista. Alas-käskyllä Rino pudottautuu seisovilta jaloiltaan makuulle. Paitsi ei nyt. Katsoi vaan nopeasti minua ja kauemmin muita, aivot ei tainneet ottaa vastaan mitään informaatiota minulta. Vain ympäröivistä ärsykkeistä. Käsimerkit siis mukaan. Ei kylläkään keskisormi vaikka teki kyllä mieli osoitella silläkin! Eli kädellä ohjaten koira alas. Toimi. Sitten kouluttaja käski tehdä maahanmeno paikaltaan ja tietenkin koira vaan töllötti minua suurin silmin. Kouluttaja totesi ettei koira osaa. Ei ilmeisesti osaakaan ainakaan häiriössä. Kyllähän se kotona tekee vaikka etu- ja takaperin ja ihan pienestä vinkistä. Ja tämä tuli näytettyä toteen kotona samana iltana. "Rino alas" ja koira sukelsi maahan silmänräpäystä nopeammin. Hohhoijaa!!

Loppuminuutit koira köllötteli ruohikolla katsellen rauhallisesti muita. Rauhallisesti huom! Joko tuo rauhoittuminen oli todellista edistymistä tai sitten suunnaton helle ja alkuhetkien vouhkaaminen alkoi painaa reisissä ja koira oikeasti väsähti. Miten vain, tuohon oli hyvä lopettaa. Kotona kyllä jaksoi illan viiletessä riehua  Kaapon kanssa niin, että tanner tömisi.

Siinä illan mittaan sitten masentuneena ja maani myyneenä mietiskelin, että mitäs nyt? Entäs jos Rino käy aina kierroksilla, kun tehdään asioita jossain muualla kuin kotona? Vai rauhoittuuko ajan myötä, kun tottuu uuteen paikkaan? Mutta kun niitä uusia paikkoja tulee aina vaan lisää ja lisää? Pitäiskö minun ottaa nyt tehokuuri ja väen väkisin raahata koira milloin minnekin? Vai jättää haaveet BH:n suorittamisesta? Tai muista kokeista? Tällä kertaa koiralle ei kuitenkaan tullut stressiripuli niinkuin alkukesästä (jolloin myöskin päätin, että Rinosta tulee pelkkä kotikoira...). Nyt vain kävi muuten kierroksilla.

PAINEISTETTU

Tärkeintähän tietenkin on koiran terveys olipa se sitten henkistä tai fyysistä sorttia. Onko järkeä ehdoin tahdoin altistaa koiraa stressaaville asioille, jos ei todellakaan ole pakko? Jos koira rakastaa nenänkäyttötyöskentelyä omassa kivassa yksinäisyydessään, niin miksi ei sitten sitä harrastettaisi? Miksi sinne kentille pitäisi päästä mittelöimään? Ei ne meriitit ole koiran mitta. Eikös kuitenkin arkikäyttäytyminen ole kaiken a ja o? Pitäähän koiran kanssa pystyä elämään ihan normaalia elämää. Ne kentät ovat kuitenkin hyvin pieni osuus siiTä normaalielämässä. Mitä sitten, jos ei mitään BH-koetta koskaan edes yritetä. Mitä se haittaa? Vähemmän stressiä sekä minulle että koiralle.

Taustalla kuitenkin kummittelee "koirayhteiskunnan" paineet. Täytyy kouluttaa, täytyy aktivoida, täytyy käyttää näyttelyissä, täytyy kilpailla, täytyy saada meriittejä ja titteleitä roppakaupalla. Koira ei olekaan enää vain koira vaan harrastusväline ja statussymboli. Tietyissä piireissä sinä ja koirasi ette ole mitään, jos ette  juokse näyttelyissä tai harrasta jotain lajia niittäen mainetta ja kunniaa. Enää ei riitä ilo ja nautinto, mitä koiran kanssa touhuillessa tuntee. Täytyy olla päämäärä ja sen päämäärän saavuttamiseen on tehtävä töitä hampaat irvessä itkupotkuraivareiden saattelemana. Paineita eivät helpota kasvattajien asettamat kriteerit; koiralla täytyy tehdä sitä ja tätä, käyttää näyttelyissä, saada myös kasvattajalle niitettyä mainetta ja kunniaa. "Myydään vain harrastavaan kotiin..."

Kukaanhan ei tietenkään oikeasti painosta minua tekemään yhtään mitään koirieni kanssa. Se olen ihan minä itse tuolla oman pääni sisällä luonut nämä suorituspaineet.. Ei kasvattajat, ei toiset koiraharrastajat tai kukaan muu. Ihan itse vaan. Ja ihan itse vaan minun olisi päästävä tästä jokseenkin sairaasta suorittamisesta eroon ja vain harrastaa ihanasta harrastuksesta nauttien. En tahdo muuttua sellaiseksi totiseksi koirankouluttajaksi, joita joskus (tai valitettavasti aika usein) näkee tuolla kentillä. "Pakko saada tuloksia ja pian"-asenteella olevien ohjaajien koiratkaan eivät aina näytä nauttivan töistään. Tekevät koska on pakko. Koska vaihtoehtoja ei anneta. Joskus todella kovilla pakotteilla koira laitetaan tekemään tietty liike oikein. Sellaiseksi koiran kouluttajaksi minä en tahdo. Yhdessä tekemisen täytyy olla hauskaa molemmille!!

KISSA KIITOKSELLA ELÄÄ

Kuinkas sitten motivoida koiraa tekemään asioita, joita se ei joskus ja joissakin tilanteissa haluaisi tehdä? Koirahan tahtoo miellyttää omistajaansa (ainakin yleensä), ja tätä miellyttämisen halua me käytämme hyväksemme koiria kouluttaessamme. Koira tykkää saalistaa ja sitäkin käytämme hyväksi kouluttaessamme noita ihanan rakkaita karvaturreja . Koira "saalistaa" makupaloja tai leluja eli niitä palkkioita. Ja tämän palkkion perässä koirat tekevät kerta toisensa jälkeen "temppuja", joita opetamme niille. Hiomme liikkeet täydellisiksi. Ja jossain vaiheessa liike päätyy koiran lihasmuistiin ja se osaa hommansa vaikka silmät ummessa. Koira muistaa, koira oppii.

Meillä tehdään näin:

Ruokaa koirat eivät saa ottaa ilman lupaa. Ne osaavat odottaa. Ja odottamisesta palkkioksi ne saavat ruokaa. Ruoka-annoksen saa tekemällä myös jonkun muun tempun. Kaapon kanssa harjoitellaan perusasentoa, Rino pudottautuu maahan ja Rinja tekee milloin mihinkin liikkeeseen jäykän selkänsä kanssa taipuu. Jos koirat odottavat ulospääsyä, ja meillähän koirat joutuvat odottamaan lupaa ennenkuin saavat mennä ulos ovesta, silloin paras palkka on lupa mennä ulos.

Luoksetulossa käytän palkkana lelua, koska varsinkin Rinon se lelu saa etenemään todella vauhdikkaasti. Jos koiran pitää pysyä rauhallisesti aloillaan vaikkapa paikkamakuussa, nakkelen makupaloja maahan koiran tassujen väliin. Jos yritän rauhoittaa liian innokkasta ja siten helposti edistävää koiraa, käytän naksutinta. Jostain syystä koira rauhoittuu, kun odottelee naksauksen jälkeistä palkkaa.

Maastossa täällä-kutsuun vastattuaan koira saa palkinnoksi kehuja, käpyjä ja keppejä eli siellä on helppo aloittaa leikki maasta löytyvillä palkkioilla. Täällä!-Ilakointi-Käpy/Keppi tekniikalla olen saanut koulittua koiristani melkoisen varmoja luokse saapujia, olipahan siellä nenän kantaman päässä sitten jänis taikka hirvi. Käskystä koirat kääntyvät melkein ilmassa ympäri ja palaavat hippulat vinkuen kivan ja riemuissaan kiljahtelevan emännän luo ja leikki voi alkaa...

Lenkillä siis pidän metsässä kulkiessa koiria vapaana. Jos en näe mitä seuraavan mättään takana on, käsken koirat taakseni kävelemään. Siinä ne rinta rinnan takanani kulkevat, kunnes saavat taas luvan revitellä.

Kanoja meillä ei jahdata, siihen ei koirilla ole lupaa. Alkuunhan ne sitä yrittivät, mutta ehdoton kielto ja johdattelu muuhun mukavaan tekemiseen tehosi nopeasti. Nyt ne seurailevat kanojen touhuja ihan vierestä mutta kuitenkin koskematta. Joskus pieneen hyppelyyn saattavat innostua, mutta todella harvoin.

Kun ruuan jälkeen kysymme koirilta, pestäänkö hampaat?, hetkessä kaikki töröttävät asennossa kulmakaapin edessä ja odottavat puruluitaan. Emme voi normaalitilanteissa enää käyttää sanoja hammasharja, pestä tai hampaat, koska koirat töröttävät taas kulmakaapilla. Pettymys on kova, jos puruluita ei olekaan.

Ja osaavathan koirani perusasennon, seuraamisen, mennä maahan, istua ja odottaa paikallaan sekä noiden perusliikkeiden variaatiot. Ainakin tutussa häiriöttömässä ympäristössä. Myös käskyt eteen, seis, seiso, etsi ukko ja näytä ukko ovat hallinnassa. Etsi jälki!, kyllä.. Etsi lelu!, aivan varmasti! Missä pallo?, no totta hemmetissä ne tietävät missä pallo on! Katso, hyppää, puomi.. Taas lisää opittuja asioita. Kaada keila!, kyllä erittäin tarpeellinen keilauksessa..

Eli nehän osaavat jo vaikka mitä enemmän ja vähemmän tarvittavia taitoja. Kyllä minä niitä siis oikeasti olen ilmeisesti opettanutkin. Eivät ne itsestään tuollaisia opi. Ehkäpä minä turhaudun ihan turhaan, jos koirani ei osaa jotain. Se on vasta muhimassa koiran mielessä ja toisto toiston perään oppi vahvistuu ja toivottavasti sitten joskus palat loksahtavat paikoilleen ja yhteistyö toimii saumattomasti. Pitäis osata ottaa tämäkin homma löysin rantein. Malttaa mielensä eikä odottaa heti kaikkea mulle tänne nyt!

Ehkäpä minun pitäisi olla tyytyväinen siihen, että kaikki kolme ovat mahtavia kotikoiria. Ne eivät ole vihaisia kenellekään, eivät riehu silmittömästi kaataen tieltään kaiken mikä vastaan sattuu tulemaan. Ne osaavat rauhoittua kotona. Kun ei ole mitään tekemistä, koiratkin lepäilevät. Ne eivät tappele keskenään. Joskus joku pieni riita voi olla, mutta ovat siltikin hyvinkin tiiviisti yhteenpelaava lauma. Hihnalenkkeily onnistuu, kukaan ei vedä minua kumoon. Vaikka yleensä joukossa tyhmyys tiivistyy, niin silti saan hallittua kaikki kolme yhtäaikaa. Mahtava tunne ohittaa vastaan tuleva räyhäävä koira omistajineen, kun kaikki kolme kulkevat kiltisti mukanani. Kyllä niitä toinen koira kiinnostaa, palavat halusta mennä sen luo tai rähistä takaisin. Mutta eivät kuitenkaan sitä tee. Joten aamen ja kiitos! Kaikki tämän sujuvan yhteistyön ja vaivattoman arkiolemisen lisäksi tuleva on bonusta.

Ollaan onnellisia noista omista ihanan raivostuttavista karvaturreista ja muistetaan, että yhteinen aika voi olla lyhyt. Ei pilata sitä aikaa turhalla vouhkamisella. Harrastetaan, jos se on kivaa tai nautitaan elämästä täydellisen kotikoiran kanssa!

Voi että minä tykkään tuosta koirasta. Siis Rinosta. Mahti äijä! Koira, joka oikeasti tekee (melkein) kaiken, mitä siltä pyydetään. Ja sata lasissa tietenkin.

Keskiviikkona oli hajuerottelun toiseksi viimeinen kontaktikerta. Mukana meillä oli oma hajurata, jossa purkeille neljä reikää. Neljä keitettyä ja "hajutonta" lasipurkkia sekä haju eli anis (tekniikan opettelua varten merkityksetön haju valittuna). Kasasin pihalle hajuradan. Yhteen purkkiin hajua, loput tyhjäksi.. Ensimmäisellä kierroksella laitoin hajupurkin ensimmäiseksi ja annoin Rinon "impata" sitä viisi kertaa. Joka kerralta palkkaus. Irene, meidän kouluttaja, sekoitti purkit. Palattiin radalle ja koira merkkasi hajupurkin haistellen ensin pikaisesti tyhjät purkit. Jokaisen sekoituksen jälkeen koira haisteli tyhjät purkit ja ilmaisi hajupurkin merkkaamalla sen pitkällä nuuhkulla. Tehtävää vaikeutettiin ja laitettiin yhteen purkkiin häiriöhaju eli yksi kurssilaisista kävi pudottamassa pienen kiven yhteen purkkiin. Taaskaan ei ollut Rinolla mitään ongelmaa. Häiriö ja tyhjät purkit ohitettiin pikaisella nuuskauksella ja hajupurkki sai aikaan normaalin merkkauksen. Taas vaikeutettiin ja lisättiin toinen häiriöhaju eli toinen kurssilaisista kävi pudottamassa kiven yhteen tyhjään purkkiin. Rino palasi radalle. Ohitti ensimmäisen purkin eli häiriöhajun. Merkkasi toisen purkin eli hajupurkin. Sai palkan. Kävi vielä tarkistamassa pikaisesti kaksi viimeistä purkkia (tyhjä ja häiriö) ja palasi vielä kerran merkkaamaan oikean hajun. Voisiko enää paremmin mennä?? Olin niin ylpeä koirastani. Aivan mahtavaa nenänkäyttöä omalta ADHD:ltä. Tämä on selvästi Rinon homma. Oli itse rauhallisuus koko ajan, keskittyi tekemiseen ja suoriutui mainiosti.

Eilen tein vielä muutaman harjoituksen hajuradalla vaihdellen häiriöhajuja. Muina häiriöhajuina olivat basillika, tilli ja paprika. Ensimmäisellä kierroksella koira hieman mietiskeli ja nuuskaisi ensimmäsitä häiriöhajua kauemmin. Katsoi minua ymmällään mutta siirtyi purkilta oikealle hajulle ja merkkasi sen. Jälleen sekoitin ja hämmensin purkkeja eri järjestykseen. Ei mitään ongelmaa. Rino nuuskaisi häiriöpurkit nopeasti ja siirtyi merkkaamaan oikean purkin. Hymyilytti :) Nyt saammekin alkaa opettelemaan sen tietyn hajun etsintää maastossa ja sitä kuinka nuo maastosta löytyneet hajut merkataan. Merkkaustyyliksi ajattelin maahanmenoa ja pään laskemista etutassujen väliin.. Mutta eipä ole ihan helppo homma opettaa Rinolle tuota. Pää ei tahdo laskeutua houkuttelemallakaan alas asti.. Katsellaan nyt miten käy. Rino osaa hissiliikkeen alas ja tuohon pitäisi ketjuttaa pään alas laskeminen. Jos ei onnistu helposti, jätän sikseen, koska en halua pilata tuota hissiliikettä turhautumisella..

Kaapon kanssa kävimme alkuviikosta Tokon alo-avo-kurssin ensimmäisellä kontaktitunnilla. Eipähän me päästy puusta pitkään, kun kouluttaja huomautti Kaapon pyllyn käytöstä. Tai siis käyttämättömyydestä. Siispä kotiläksyksi saimme pyllyharjoituksia hioaksemme perusasennon täydelliseksi. Nyt sitten jumpataan pyllylihaksia :)

Rinolla oli toinen hammaslääkärikäynti. Ei se poika ainakaan pelkopurija ole. Jo KEK:n ovella se muisti edellisen käynnin ja viimeistään eläinlääkärin huoneessa koira oli peloissaan. Eläinlääkärin lähentyessä sormineen Rinon hampaita, Rino istuutui ja nojasi aina vaan enemmän ja enemmän taaksepäin. Lopulta se ei enää päässyt pakoilemaan vaan joutui antamaan hampaansa tarkasteltavaksi. Jos Rino olisi pelkopurija, olisi se ihan varmasti tuossa vaiheessa puraissut, sen verran paineistetun näköinen se oli. Mutta Rino onkin rehellinen ja fiksu koira, vaikkakin välillä liian vauhdikas.

Tumpelo on tosiaankin lakannut peruuttelemasta. Sillä voi ajaa ihan normaalisti lenkkiä. Mikä lie ollut välivaihe. Rannassa menee aivan mahtava tie kunnon kohottamista varten. Sitä pitkin on turvallista varsallakin ajaa..

Yksi valkoinen kana on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Onkohan sen vienyt joku peto vai onko se pirulainen jonkun puskan alla hautomassa? Parempi ettei ole, on noita lintuja jo ihan tarpeeksi. Tai jos sieltä tulee tipuja, niin kaikkien on paras olla kanoja! Kukkoja muutenkin joutuu taas harventamaan, kaksi ainakin ainakin pitää hävittää, kiuruvetiset kukot. Myös kaksi jättikukkoa odottelisi uutta majapaikkaa.. Jos niille ei löydy ottajaa, kasvatan ne isoksi ja naapuri saa ensi keväänä niistä kunnon paistit. Miksi noita kukkoja pitää siunaantua aina vaan lisää? Ja miksi noiden maattarien pitää olla tuollaisia hautomakoneita?

Viime viikonloppuna olin talkoolaisena meidän rotikkayhdistyksen ja aussieyhdistyksen yhteisvoimin järjestämillä MH-kuvauspäivillä. Kivaa ja mielenkiintoista. Kipinä syttyi. Omankin koiran haluan viedä kuvattavaksi jonakin päivänä...

Kesäloma alkoi ja loppui. Heti loman alussa elikkä tiistaina suoritettiin Kaapon kanssa Tokoagi 1-tentti. Ajattelin, ettei sitä läpäistä kuitenkaan, harjoittelu oli ollut aika minimaalista ja omien tapojeni orjana johdattelin koiraa koko harjoitteluajan. Ja sitten tentissäpä pitikin ilman johdattelua tehtävät suorittaa. Uups! Pelkällä käskyllä.. Uups uups uuups!!! Mutta hyvinhän me kuitenkin suoriuduttiin pisteillä 12/15. Vinkiksi saatiin harjoitella muutamaa liikettä Tokoagi 2 kurssia varten. Taakse menemisessä Kaapo toppasi täysin, kun se käsi ei jäänytkään sinne selän taakse herkkua antamaan. Seisoi, ei istunut niinkuin piti. Uusi yritys ja Kaapo ei suostunut liikkumaan paikaltaan. Miksi olisi, eihän minulla ollut namia kädessä millä johdattaa. Oma moka! Täytynee näihin omiin maneereihin kiinnittä hiukan enemmän huomiota. Olen nimittäin tuskaillut, että Kaapo on liian kiinnittynyt palkkakäteen eikä tee yhtään mitään, jos ei namilla johdattele. Miksiköhän??? Viime treenit olemmekin suorittaneet lelulla motivoiden. Ja hyvin on mennyt. Lelun ei tarvitse olla koko ajan näkyvissä ja Kaapo tekee kuitenkin. Osan. Muutama liike aiheuttaa päänvaivaa, mutta eiköhän ajan mittaan ongelma ratkea..

Perjantaina lähdettiin Rinon kanssa reissuun. Matkan pää oli Kuopion eläinlääkärikeskus, missä oli määrä hoitaa Rinon katkennut kulmahammas. Epäilin, että hammas on saattanut vaivata jo todella kauan, katkennuthan se oli aikoja sitten ja oli tarkkailun alla. Koiran rauhattomuus oli vain lisääntynyt viime aikoina. Koko ajan jotain piti tehdä eikä se osannut olla aloillaan. Arvelin, että kipu laittaa koiran riehumaan. Ja kuinka oikeassa olinkaan. Nyt pari viikkoa toimenpiteen jälkeen meillä asustelee ihan toisenlainen koira, rauhallinen ja iloinen poika. Vielähän se Rino riehakaskin on, mutta ei enää samanlaisella järjettömällä tavalla vaan ihan normaalin nuoren koiran tavalla. Hampaaseen tehtiin juurihoito ja laitettiin lääkepaikka. Toinen reissu on vielä edessä, kun hampaaseen laitetaan ihan oikea paikka.

Hajuerotteluhommiakin Rinon kanssa on tehty ahkerasti tai vähemmän ahkerasti.. Jokatapauksessa suunilleen samaan tahtiin olemme edenneet muiden kurssilaisten kanssa vaikka harjoittelukerrat ovat olleet vähäiset. Viikonloppuna valmistui hajurata eli nyt pääsemme ihan oikeasti erottelemaan hajuja.

Toinen kesälomaviikko kuluikin hirveässä helteessä heinähommissa. Tai minä katselin sivusta, kun heinää tehtiin. Koneet hoitivat sen homman ihan täysin, ei tarvinnut hangon kanssa mättää irtoheinää kärriin tai heitellä irtopaaleja kyytiin. Onneksi. Laskimme, että tänä vuonna olisi irtopaaleja tullut lähemmäs viisi tuhatta. Huhhuh. Onneksi teemme pyöröpaaleja ja niitä tuli 130. Hevoset saavat heinää ensi talvenakin.

Nyt on yksi hevonen meidän laumassa vähemmän. Tatsi muutti Iisalmeen. Facebook-kaverini etsi puskaratsua ja kirjoitin hänelle Tatsista. Ihan huvikseen, kun enhän minä uskonut että oikeasti sieltä asti tulevat ruunaa katsomaan. Mutta tulivat kuitenkin, kokeilivat ja tykkäsivät ja niinpä Tatsi 13.07. muutti pois. Kyllä tuona sunnuntai-päivänä sai nieleskellä itkua ihan tosissaan. Oli ihan hirveää luopua ystävästä, jonka kanssa elämä tuli jaettua viimeiset viisi vuotta. Vieläkin surettaa. Toisaalta olen tyytyväinen, Tatsilla on hyvä uusi koti. Ja minun taakkani keveni hiukan. Poissa on syyllisyys, joka kalvoi päivittäin, koska en ehtinyt puuhailla Tatsin kanssa niin paljoin kuin olisi pitänyt. Nyt vielä pitää miettiä tuon Sakarin kohtalo. Toisaalta meidän hevoslauma tarvitsee rauhan rakentajaa ja laumanjohtajaa. Jos Nipsu ja Tumpelo jäävät kaksistaan omaan laumaansa, ongelmia on tiedossa. Eikä vähiten siksi, että Nipsu ei pysy aitauksessa yksin. Eli aina kun haluamme lähteä Tumpelon kanssa lenkille, myös Nipsu on raahattava talliin. Ja siihen ralliin ei kiinnostaisi alkaa. Sakari on nyt 15-vuotias eli ei paljon mitään. Monta vuotta jäljellä, varsinkin kun ruuna on terve kuin pukki. Vaikka oma jaksaminen ei ehkä riittäisi niin Sakarilla on aina käynyt kylän tytöt ratsastelemassa, joten sen ei tarvitsisi aivan jouten olla.. Mutta katsellaan..

Rinja pääsi Nutrolinin facebook-sivuille mainostamaan Nutrolin Nivel Moniteho-ravintolisää. Koira on syönyt sitä jo jonkun aikaa. Tuo ihmetuote alkoi vaikuttamaan jo viikossa, kolmen viikon kuluttua aloittamisesta tehtiin jo aikamoisia lenkkejä eikä kipulääkettä tarvinnut antaa. Nyt minun loman aikana on hiukan tullut takapakkia ja ihan minun omasta syystäni. Liian paljon lenkkeilyä. Pitäisi muistaa ne rajat, vaikka koira pirteän ja terveen oloinen olisikin. Kuitenkin se spondyloosi vaivaa siellä taustalla eikä Nutrolin paranna sitä ikinä. Helpottaa vain hieman oireita. Joten nyt täytyy rauhoittua!

Tumpelonkin kanssa on päästy ajohommiin. Keväällä ryntäisiin tullut iso haava alkaa olla ummessa. Vain peukalonpään kokoinen alue on enää avoinna. Lähtötilannehan oli se, että kämmenen kokoinen nahkariekale roikkui ryntäistä, kun eräänä iltana kävimme hevoset talliin. Riekale oli jo reunoilta kuivahtanut, joten ompeleminen ei enää onnistunut. Haavaa pidettiin puhtaana ja avoinna alkoholilla. Siitäkös ori tykkäsi, pienet sylipainit oli välillä haavan puhdistuksen aikaan. Mutta siitäkin selvittiin. Kärryn edessä kohtasimme pieniä ongelmia, Tumpelo oli oppinut, että ojaan peruuttamalla pääsee nopeammin takaisin kotiin. Hohhoijakkaa! Nyt viime lenkit onkin ajettu kaverihevosen kanssa ja ilman silmälappuja. Jospa unohtaisi tuon ärsyttävän tapansa.

Liekilläkin olen ratsastanut jo kunnollisia lenkkejä. Aika vähällä liikunnalla joutui tamma olemaan, mutta siitä huolimatta (vai senkö takia) tamma on laihtunut todella paljon. Ehkä kevään ajan kestänyt säännöstelty heinän syöttäminenkin on auttanut. Ei päässyt koko ajan lappamaan hyvää heinää kitusiinsa. Viime vuonna ostettu Wintec Wide-satula on aivan liian iso. Onneksi noita varasatuloita on kertynyt roppakaupalla. On mistä valita. Ja laihduttaminen jatkuu. Ei se vieläkään ole liian laiha.

Loman aikana tuli vietettyä yhdet polttarit ja juhlittua yhdet häät, kun kaverini meni naimisiin. Eli juhlahumua hieman tällekin kesälle. Ensi viikonloppu meneekin talkoillessa, kun rotikka- ja aussiyhdistys keskenään järjestää MH-luonnekuvaukset Reijolassa. Eli ensin viikko töissä ja sitten kaksi täysimittaista työpaäivää talkoillessa ja taas normaali leipätyöhön seuraavaksi viikoksi. Äkkiä loman rentoutumiset unohtuu...

Koko kesä oli ollut mielettömän lämmin, liian vähissä vaatteissa ei edes pystynyt olemaan, oma nahkakin oli liikaa. Päivät polttavan kuumia, yötkin tukalan lämpimiä. Ulkona ei voinut nukkua, kun itikät söivät ja sisällä ei saanut unta.

Niin oli tuokin heinäkuinen tiistaipäivä lämmin. Heinätyöt oli jo aloitettu, heinät kuivuivat jo kuivalla ja pölisevällä pelloilla pitkällään. Kohtahan ne pitäisi jo paalata...

Ilta toi pienen helpotuksen läkähdyttävään kuumuuteen, pienen pieni tuulenvire lepatteli siellä täällä. Oli aika viedä tamma talliin, olihan se viimeisiä hetkiään kantavana. Varsaa oli odotettu jo monta päivää ja olemattomat, tuskin silminnähtävät vahatipat utareissa kertoivat varsomisen olevan lähellä. Talli oli remontissa, sähköt poikki ja vain kaksi karsinaa pystyssä. Sinne perimmäiseen karsinaan, läpi uuden ja keskeneräisen lisäsiiven, piti isomahaisen tamman kanssa sukkuloida. Onneksi kiviseinäisessä tallissa oli hieman viileämpää.

Sisälle palattuani huomasin puhelimeeni tulleen aika monta puhelua Harrilta. Yritin soittaa takaisin, mutta en saanut ihan heti kiinni. Lopulta kuitenkin. Olivat kaverinsa kanssa ambulansseissa matkalla kohti keskussairaalaa. Oli sattunut auto-onnettomuus.

Ystäväni kuskasi minut sairaalaan. Matkan aikana ehdittiin miettiä ja jutella yhtä ja toista. Onnettomuuden taustoja emme sen kummemmin vielä tienneet. Sen tiesimme, että Harri ja kaverinsa olivat suht koht vähin vammoin selvinneet rytäkästä. Ja että meidän vastoittain ostettu auto on lunastuskunnossa. Vasta sairaalalla meille selvisi, että pojilla olivat olleet suojelusenkelit reissussa mukana. Close call eli todella läheltä piti tilanne heille, muille osallisille valitettavasti enemmän.

Suoralla tieosuudella pojat olivat nähneet kauempaa rsteyksestä kiihdyttämään lähteneen auton. Auto oli kelannut vauhtia todella nopeasti. Kun auto lähestyi poikia ja meidän autoa, se oli alkanut heittelehtimään tien toiselta puolelta toiselle. Harri oli yrittänyt jarruttaa, mutta eihän auton vauhti nopeasti pysähdy, kun vauhtia oli kuitenkin rajoitusten mukaisesti, 60 tai 80 km tunnissa... Törmäys oli ollut väistämätön, vastaantullut auto rysähti kylki edellä meidän mersun keulaan. Törmäyksen voimasta autot olivat lentäneet pientareelle, toinen kauemmaksikin kevyenliikenteen väylälle.

Ilta-sanomat 05.07.2011

Pojat olivat pysyneet tajuissaan, ja pääsivät kömpimään autosta ulos. Harri oli kiiruhtanut toisen turma-auton luo muutaman silminnäkijän kanssa auttamaan loukkaantuneita. Tässä alla erään maallikkoelvyttäjän näkemys tapahtumista: (poimittu Wärtsilä-lehdestä, johon oli kirjoitettu onnettomuutta seuraavana talvena)

Seuraavana aamuna lööppilehdet kirkuivat onnettomuudesta suurin otsikoin. Yksi jos toinen tuli kyselemään ja ihmettelemään. Tuttavat olivat jo lehtien kuvista tunnistaneet Harrin auton, jotkut nähneet auton siellä tien penkalla ja tunnistaneet ohi ajaessaan. Olihan se elämä pari päivää varsinaista myllerrystä, univelkaa ja väsymystä... Mutta pikku hiljaa elämä normalisoitui. Mutta sitä miettii, että kelle tahansa voi näköjään sattua noin. Ainahan sitä ajattelee, että ei sellaista tapahdu minulle tai kenellekään läheiselle. Näistä asioista luetaan vain lehdistä. Niinkö?

Jokainen päivä voi olla viimeinen....

Olihan se alkuun haukkumista ja riehumista. Minulla ei ainakaan Rinon kanssa onnistunut yhtään mitään. Vaikka se rauhoittui jonkun ajan päästä, niin kontaktia en saanut luotua kuin muutaman kerran. Koira koko ajan toljotteli muita, kääntyili ja vääntyili, koska koko aluetta piti silmällä pitää. Ei meillä noin vaikeaa ole ollut koskaan. Rino stressaantui siinä määrin, ettei enää Kaapoakaan sietänyt, sekin oli vihollinen. Huh huh. Olikohan koiralle liikaa niin monta vierasta koiraa hänen omalla reviirillään. Jossain vaiheessa luovutin ja Harri vei Rinon sisälle rauhoittumaan. Oli niin turhauttavaa, kun koira ei vilkaissutkaan minua. Ei kuunnellut minua. Ei huomannut minua, minä olin ilmaa. Tein vielä Kaapon kanssa muutamia helppoja seuraamisia ja istumisia, leikimme etsi herkku-leikkiä. Sain oman järkkyneen mielentilankin tasapainoon. Kuinka siinä voikaan itsekin stressaantua ja turhaantua, kun koira ei toimikaan niinkuin aiemmin. Ensi kerralla jäämme Rinon kanssa syrjemmälle ja siellä kauempana rauhoitutaan. Pikkuhiljaa tullaan lähemmäs, jos koira rauhoittuu. Jos ei, pysymme kauempana. Ei ole mitään hyötyä koiralle, jos sitä tuollaisessa stressi-mielentilassa yrittää kouluttaa. Ei se opi yhtään mitään.

Hajuerotteluryhmän kouluttajan kanssa on ollut puhetta tuosta Rinon käytöksestä. Siitä kuinka se ei osaa rauhoittua koskaan eikä missään. Minulla käy sääliksi koiraa, se ei tilalleen voi yhtään mitään. Ja minullakin alkaa olla keinot vähissä. Ymmärtäisin, jos tuota piippaamista tapahtuisi koulutuksissa, mutta kun sitä tapahtuu kotonakin. Jokin ihan mitätön asia saa sen pois tolaltaan. Joskus sille riittää jo se, että nousen nojatuolista ylös. Silloin alkaa piippaaminen. Se saattaa kiihdyttää itsensä kierroksiin jo muutamassa sekunnissa. Toiset koirat kärsivät tästä, koska tuo stressipiippaus purkautuu varsin ikävällä tavalla. Se käy tyrkkimässä ja kirputtamassa Kaapoa ja Rinjaa, juoksee lenkin ja tekee sen taas uudestaan ja völisee samalla niin, että korviin käy. Aiemmin törmäsi Rinjaa päin välillä niin voimalla, että vanhukseen sattui. Nyt sentään on sen verran rauhoittunut, että ei tarvitse Rinjan terveyden puolesta pelätä.

Keinoja on ollut monia. Kieltäminen, huomion toisaalle vieminen, rauhoittaminen, huomioimattomuus, väsyttäminen lenkkeilyllä ja puuhastelulla, kouluttaminen, aivojumppa, aktivointi... Ja en ole odottanut, että ongelmat ratkeaisivat sekunnissa vaan olen jatkanut  ja jatkanut, vaikka olen huomannut, ettei auta. 8000 toistoa niin silloin asia on koiran mielessä lopun ikää. Ja edelleen jatkamme kaikella muulla paitsi huomioimattomuudella. Tuo huomioimattomuus oli kaikkein pahin, koira stressaantui siitä yhä enemmän ja alkoi purkaa mielentilaansa turhankin voimakkaasti muihin koiriin. Sitä ei voinut antaa tapahtua, joten huomioimattomuus lopetettiin.

Kieltäminen... Hmmm... Mikä käsky on -EI!? Sitä käytetään niin monessa kohdassa koiran kanssa, että se on menettänyt tehonsa. Samoin monet toistavat ankaralla äänellä koiransa nimeä, kun se tekee jotain kiellettyä. Myönnän itsekin välillä sortuvani tuohon. Tulee karjaistua "RINO!".. Miksi haluan tieten tahtoen tehdä koiran nimestä negatiivisen asian? ARGH! Jos kieltää, niin silloin pitää tarjota koiralle vaihtoehtoinen, hyväksyttävä toimintapa. Jos ei halua koiransa menevän jonnekin, ei jätä asiaa pelkästään komentoon "EI!" vaan vaikka kutsuu koiran heti iloisella äänellä luokse ja muistaa vielä kehua. Kielto ja vaihtoehto.

Silti uskon vanhvasti, että ratkaisu löytyy meidänkin ongelmaan. Sitten kun löytyy se perimmäinen syy, mikä koiran kiihdyttää räjähtämispisteeseen, ongelmaa voi alkaa ratkomaan. Harmittaa, että yhä useampi saksanpaimenkoira varsinkin näyttelylinjaisista piippaa niin helposti. Missään nimessä ei pitäisi käyttää jalostukseen "hermoheikkoja" koiria. Pitäisi kiinnittää enemmän huomiota koiran pään sisälle ja terveyteen, ei siihen ulkomuotoon, joka alkaa olla joidenkin sukulinjojen kohdalla ihan kauhea.

Aiemmin Rino purki stressiä jatkuvalla juomisella. Nyt se juo ylenmäärin vain silloin, kun stressitaso on tosi korkealla. Eli jonnekin ollaan jo edetty, mutta maalia ei vielä kyllä ihan heti ole näkyvissä. Itse haluaisin heti kaikki mulle tänne nyt. Mutta tämän rauhoittumisasian suhteen ei kannata kovin paljon revitellä, joudutaan ojasta allikkoon.

Eilisen anti oli se, että aloin ajattelemaan asiaa Rinon kannalta. Ja minun. Meillä on pienoinen suhdeongelma. Jopa luottamuspula? Meidän pitää päästä pariteapiaan, että saadaan suhde kuntoon. Koska ero ei tule kysymykseenkään. Työstän nyt vimmalla tuota suhdetta, koiran mukaan tietenkin edetään. Joku sanoisi, että luulot pois koiralta. Minä en. En tahdo tehdä sellaista millekään koiralle enkä varsinkaan noin herkälle ja epävarmalle kuin Rino. Kyllä tähän on toisenlaiset konstit löydettävä. Onneksi olen saanut vertaistukea ja paljon. En ole ainoa kuuman koiran omistaja...

Tamma on ontunut viime päivinä enkä jaloista mitään ihmeellistä ole löytänyt. Eilen seurailin ja apropoo, keksin mistä voi johtua. Näistä kylmistä ilmoista. Tamma on tosi herkkä kylmälle ja jumittaa itsensä ihan tönköksi. Niin on tapahtunut ennen ja niin varmaan  nytkin. Kylmät ilmat ja välillä vettäkin tulee taivaan täydeltä. Vaikka kylminä ja sateisinä öinä ovat hevoset olleet tallissa niin päivisin saattaa yhtä äkkiä tulla kunnon vesikuuro. Eikä koko ajan loimeakaan ole päällä. Niinpä tamma on vain töpötellyt viime päivät. Eilen uskalsin sitten lähteä ratsastamaan.

Ensin talutellen mentiin jonkun matkaa ja kun tamma näytti vertyvän, astelimme tallille ja laitoin satulan selkään. Ja eikun metsään. Alkuun kulku oli jäykähköä. Selästä käsin huomasin, että oikealla puolella kaulan ja lavan välissä oli selvä jumi. Lihas oli kivikova ja eri muotoinen kuin toisella puolella. Matkan taittuessa lihasten erilaisuus tasaantui, lihas pehmeni ja vertyi. Tamma ei ollut enää niin  kasassa.

Mukava muutaman kilometrin mittainen kävelyreissu tehtiin. Käytiin pellolla katsomassa, kun Harri paalasi hevosille heinää. Uusi vastoittain valmistunut tie kantaa jo hevosta, joten sen kautta pääsimme ihan uusille maastoreiteille. Tammakin oli ihmeissään. "Missäs sitä nyt ollaan?", se tuntui miettivän. Loppumatkasta tamma alkoi olla oma itsensä, askel oli pitkä ja reipas. Kengätön tamma kuitenkin varoi tiettyjä kohtia poluilla, ilmeisesti kengättömänä ei niin kovin mukavaa olekaan. Heti ensi tilassa laitetaan popot takaisin alle niin päästään ihan oikeasti nelistämään tuolla uudella ja pehmeäpohjaisella tiellä

Kaapolla on tokoagikertoja takana jo kolme, ilmoittauduimme tenttiinkin. Eli luotto on kova koiraan. Harjoittelemme parhaillaan tentin vapaavalintaista temppua. Kaapolla se on peruutus. Pistin myös hakemuksen menemään tokoagi2:een. Ryhmä on täynnä, mutta toivottavasti peruutuspaikalle päästäisiin. Myös pidemmälle syksyyn on jo suunnitelmia tehty, ilmoittauduin RallyTokon alkeisiin. Sielläkin ryhmä täysi, joten peruutuspaikkoja odotellaan. Mietiskelen vielä kumman kanssa tuonne menisin, Rinon vai Kaapon.

Rinolla on muutama kontakti oppitunti hajuerottelusta takana ja kotona ollaan harjoiteltu jonkin verran. Rinolla ilmaisutyyliksi on valikoitunut ihan itsestään pitkä nuuhku. Koira pitää kuonoaan jo varsin pitkään purkissa, naksuttimen naksahdukseen saakka. Eilen päästiin jo kahta hajupurkkia haistelemaan. Niin sitä vaan edetään pikkuhiljaa. Silmissä siintää jo kanttarellimetsät ja taitavasti etsivä koira...

Pistettiin ystävien ja ystävien ystävien kanssa pystyyn oma Koirapoppoo. Eli lähialueiden koiraharrastajat kokoontuvat silloin tällöin treenailemaan yhdessä. Kouluttajaa meillä ei ole, jokainen auttaa ja neuvoo siinä missä osaa. Reilu 30 jäsentä tällä hetkellä ryhmässä, ihan hyvän kokoinen porukka. Luulisi tuolla määrällä jonkinlaiset treenit saavan aikaiseksi. Huomenna onkin ensimmäinen kokoontuminen..

Viime päivinä olen haaveillut homekoiraohjaajan koulutuksesta. Tuo Rino on niin fiksu, että tarvitsee haastavaa tekemistä pysyäkseen rauhallisena ja tyytyväisenä. Normaali tokoa en paljon ole enää jaksanut tehdä, se on koirastakin niin tylsää. Sen sijaan olemme tehneet kaikkea, missä joutuu käyttämään nenäänsä. Lisäksi olemme opetelleet uusia "temppuja": peruuttamisia, jalkojen väliin istumista, pujottelua jalkojen välistä, tasapainoilua ja kaikkea muuta "ei niin perinteistä tottelevaisuutta". Koiralle tehokasta, pienen treenauksen jälkeen koira on jo ihan poikki. Väsynyt mutta selvästi onnellinen. Joutuneeko käyttämään eri aivolohkoa vai uudet asiatko väsyttää. Ihan sama, tekeminen on koirasta hurjan kivaa. Ja minusta myös. Ja viime päivinä olen huomannut senkin ihanan asian, että Rino on muuttunut rauhallisemmaksi. Ei stressaa ja hösellä heti kun jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu. Joskus malttaa jo katsella ja kuunnella.

Valjaat ja luokin ajattelin jossain vaiheessa hankkia koirille. Pääsevät harrastamaan kärrin vetoa kesäisin ja pulkan vetoa talvisin. Oma aika ei tahdo riittää kaikkeen siihen kivaan mitä noiden karvaturrien kanssa  voi tehdä..

Rinjakin on päässyt kaikenlaisia hassutuksia kokeilemaan mutta paljon vähemmän kuin nuo pojat. Vanhuksen kanssa harrastamiseen ei tule satsattua niin paljon vaikka pitäisi kyllä. Huono omatunto tulee, kun pojat liitävät harrastuksesta toiseen ja harmaakuonoinen vanhus odottelee kärsivällisesti kotona. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa Rinjakin mukaan juttuihin. Koiramummo on aina niin onnellinen, kun sen kanssa puuhataan jotain. Leikitään vaikka enemmän.

Viikon päästä hummailen jo kesälomalla. Voi että, kyllä sitä on jo odotettukin. Tiedossa koirapuuhaa, hevospuuhaa ja ehkä jotain muutakin puuhaa. Ainakin yhdet polttarit ja häät. Ei omat, ne on jo vietetty aikoja sitten. Vaan hyvän ystävän. Enkä malta odottaa, on niin paljon kivaa kaverille järjestetty :D

Lääketiede kehittyy koko ajan ja sitä myöten myös ihmisen elinikä pitenee. Lääkkeitä, hoitoja, elinsiirtoja, verensiirtoja, leikkauksia, kuntoutuksia ja vaikka minkälaisia konsteja on kehitetty, että ihminen saadaan pidettyä hengissä aina vaan pidempään.

Minäkin elän jatkoajalla omassa keinotekoisessa elämässäni. Ja elämä on silti elämisen arvoista vaikka joka ikinen päivä joudun lääkitsemään itseni heti aamulla, pitkin päivää ja vielä viimeiseksi illalla. Jos näitä lääkkeitä ei olisi aikanaan keksitty, olisin ollut mullan alla jo reilun kymmenen vuoden ajan. Ja jos nyt maailmassa tapahtuisi jotain mullistavaa ja lääkkeet olisivat kortilla, en kovin montaa päivää tallustelisi täällä. Väsymyksen kautta koomaan ja siitä lopulta hautaan. Hurraa lääketiede, minäkin olen saanut toisen mahdollisuuden elämään.

Minulla on siis asiat hyvin. Elän täyttä elämää. Mutta eipä tarvitse mennä kuin yläkertaan omalla työpaikallani, niin näen elämän taas uusin silmin. Onko se lääketieteen kehittyminen nyt sittenkään kaikkien kannalta niin hyvä asia? Sairaaloiden ja terveyskeskusten vuodeosastot pullistelevat sairaista ja vanhoista ihmisistä potilaspaikkojen puuttuessa. Siellä näkee ihmisiä, jotka ovat jo omalta osaltaan luovuttaneet tai tahtovat luovuttaa, mutta päivittäin heihin pumpataan lääkkeitä ja pidetään elämänliekkiä vielä väkisin lepattamassa. Elämänsä parhaat päivänsä nähneet vanhukset viruvat sängyissään yksin päivästä päivään kattoa katselen. Liikuntakyky on mennyt, puhekaan ei enää ehkä kulje kunnolla, mutta aivot saattavat toimia vielä täysin. Hämmentyneet, surulliset silmät kertovat omaa tarinaansa. Tarinaa, jonka he soisivat jo loppuvan. Monet myös sanovat tämän ääneen. Aamuisin otetaan verikokeet, että tiedetään mitä lääkettä laitetaan ja kuinka paljon, että elämä pitkittyisi. Hoitaja käy vaihtamassa vaipat, syöttämässä (tai sitten ravintoa menee nenä-mahaletkun välityksellä), kerran kaksi viikkoon vanhus kärrätään suihkuun. Lääkäri käy tervehtimässä kerran päivässä pikaisesti ja sitten katoaa tietokoneensa taakse tutkimaan tuloksia. Omaisia ei näy ei kuulu. Vanhus viettää päivänsä torkkuen ja kattoa tuijotellen, kuunnellen ääniä käytävästä. Yksin..

Työssäni olen nähnyt niin elämää, kuolemaa ja parantumisia. Seuraan sivusta, mutta tavallaan kuitenkin aitiopaikalta, toisten taistelua heidän keinotekoisessa elämässään. Tarinat, ihmiset ja kohtalot ovat erilaisia. Ilman lääketiedettä useaa heistä en ehkä olisi tavannut toistamiseen. Nyt olen saanut (ja joutunut) kokemaan hetket sairauden löytymisestä sinne parantumiseen tai kuolemaan saakka. Olen myös nähnyt kuinka lääkityksellä elämä jatkuu ja jatkuu ja elämän laatu on silti ollut hyvä. Tai joillakin huono. Sata vuotta sitten ja lähempänäkin nykyaikaa olisi viikatemies korjannut satoa tiuhaan tahtiin. Tuolla se käytävillä kävelee nytkin. Odottaen.