Johan tuo jännittää valmiiksi.

Rinolla ja Harrilla alkaa huomenna näyttelytreenit ihan osaavan ohjaajan avustuksella. Mitähän siitäkin tulee nyt, kun Rino on vielä hieman kipeä. Ei ne kivekset ole vieläkään kunnolla parantuneet, kosketusarat ovat yhä. Jotenkin epäilen, että tuo käytössä oleva kortisoonivoide ärsyttää herkkää ihoa lisää, mutta eipä sitä tohtorin määräyksiä vastaan oikein osaa pullikoida. Kyllähän ammatti-ihmiset tietää... Parannusta on viikon takaiseen hurjasti, nyt koira pystyy elämään jo ihan normaalisti. Huonoon aikaan sattui Rinon sairaus, mutta minkäs näille voi.

Ensimmäiset mätsärit on Rinolle suunniteltu Kiteelle toukokuulle ja sen jälkeen kesäkuun alussa Uimaharjuun. Näyttelytreenejä Oppikoiran kurssilla on kolme kertaa ja lisäksi olisi tarkoitus käydä muutamissa PyKy:n näyttelytreeneissä. Treeniä Rino tarvitsee, koska luoksepäästävyys ei ole paras mahdollinen miesten kohdalla. Ja tuomareina on myös niitä miehiä. Jostain syystä Rino on alkanut epäilemään vieraita miehiä, pälyilee ja kiertää ja on varuillaan. Saksanpaimenkoiran murrosikään voi kuulua tälläinen käytös, jos koira on herkkä tai erityisen terävä.. Rino on herkkä jossain asioissa mutta myös äärimmäisen terävä jossain asioissa. Eli onko se nyt herkkä vai terävä, tiijä sitä, mutta tuollainen käyttäytyminen on pyrittävä kytkemään heti pois. 15.6 olisi tarkoitus lähteä Nurmeksen näyttelyyn eikä siellä tuomarin kurmuttamista sallita...

Kaapo lähtee mätsäröimään Lieksaan 4.5 ja sitten onkin enää pari viikkoa aikaa Joensuun näyttelyyn. Kaapo on edelleen takakorkea ja ei se näytä tasoittuvan ennen niitä näyttelyjä. Eli ei kummoista tulosta odotettavissa, koska siellä näyttelyssä on varmasti niitä tasakorkeita samanikäisiä myös. Käydäänpähän kokeilemassa, koska näyttelyt ovat näinkin lähellä.

Eilen kietaisin juoksuvyön lanteille ja kiinnitin Rinjan ja Rinon valjaiden kanssa siihen jatkoksi. Hurja on voima, millä kaksi koiraa vetää. Tehtiin neljän kilometrin lenkki, siinä ihan tarpeeksi ensimmäiselle kertaa. Mutta olipa tosi mukavaa, varsinkin kun ei kädet olleet täynnä niitä pirun hihnoja eivätkä koiratkaan kovin monesti solmuun menneet. Loppumatkasta jo varsin oivallisesti kulkivat. Kaapo kulki mukana ihan normaaliin tapaan eli hihnassa. Ei ollut stressiä solmussa olevista hihnoista. Mikään ei ärsytä niin paljon kuin kolmen koiran hihnat kädessä. Ensinnäkään ne eivät sovi minun nyrkkiin ja toisekseen olivat aina sotkussa, koska koirat välillä saattoivat vaihtaa paikkaa. Juoksuvyön ansiosta ongelma on menneen talven lumia.. Ja lenkkeily olikin kymmenen kertaa tehokkaampaa vyön kanssa, koska vauhtiakin tuli lisää. Lisäksi minulla oli jalassa keinupohja lenkkarit. Ei niitä turhaan ole kehuttu, pakarat saivat kyytiä. Ja kuulemma selällekin todella hyvät. Taisin löytää taas sen lenkkeilyn ilon. Joka päivähän minä olen lenkillä käynyt, mutta aika tuskallista on ollut kantapohjan luupiikin takia. Mutta noiden keinupohjakenkien kanssa ei ole mitään ongelmaa ollut, todella kivat ovat. En sitten tiedä kuinka pidemmän matkan kulkeminen onnistuu? Mutta nämä muutamien kilometrien pyrähdykset nyt ainakin onnistuu. Jospa uusilla juoksukengilläni sitten pääsen pidemmällekin, kunhan ne vaan saan ensin sisäänajettua.

Kerkesin kehaista, etteivät Kaapo ja Rino välitä kiimaisista nartuista. Rinjalla nimittäin on kiima eivätkä pojat ole olleet oikein moksiskaan. Rinja liehittelee ja yrittää vaikka mitä, että pojat kiinnostuisivat. Mutta niitä on kiinnostanut kaikki muu... Tähän asti.. Viime yönä sitten poikienkin kiinnostus heräsi, joten minulla oli varsin uneton yö. Onneksi viikonloppuna rakennettiin koiraportti, saadaan koirat eristettyä. Ei olisi montaa päivää kiimaa jäljellä, kyllä tämän jaksaa. Hermojahan se koettelee meiltä kaikilta, mutta eipä voi mitään. Ketään koirista ei voi viedä hoitoon muualle täksi aikaa, kun ei ole sellaista hoitopaikkaa minne noita pyörremyrskyjä viitsisi viedäkään.

Viime viikon maanantaisen ratsastusreissun jälkeen tulinkin kipeäksi enkä hevosen selkään ole sen jälkeen noussut. Jospa tänään jo pääsisi. Olishan tuo aikakin, hevoset lihoo ja laiskistuu. Sellaisen periaatepäätöksen tein hevosten kohdalla etten enää Sakarista ja Tatsista ota stressiä. Ratsastellaan jos jaksetaan. Liekki ja varsinkin Tumpelo ovat etusijalla, loput sitten liikutellaan kunhan ehditään. Olen miettinyt myös niistä luopumista. Sakari lähtisi kasvattajalleen ja se päätyisi siellä ikivihreille? Myydäkö Tatsi? Ei. Liian suuri vaara joutua kiertoon. Ylläpitoon? Mistäpä löytyisi luotettava ylläpitäjä ja kukapa tuon ottaisi, kun eihän sen koulutustaso kummoinen ole. Kiva kärryhevonen ja mukava ratsastella, mutta ei hirveitä osaa. Ja monttuunkaan ei nuorta, tervettä hevosta raski laittaa. Joten molemmat ruunat jäävät tänne ainakin toistaiseksi. Viettävät hevosen elämää pienessä hevoslaumassa ja välillä ratsastellaan kevyesti, joskus juoksetaan joko liinassa tai irti. Tatsi saattaa joskus päästä mukaan ratsastusreissulle irtohevosena. Omissa metsissä kierrellään ja poika saa purkaa energiaansa.

Olisihan se valtava helpotus, jos noita omia hevosia olisi vähemmän.. Kun tuntuu ettei aika vaan yksinkertaisesti riitä. Tai riittäisi, jos vaan koko ajan painaisi hommia hevosten kanssa. mutta rehellisesti sanottuna, minua ei enää kiinnosta sellainen itsensä loppuun polttaminen. Kerran itseni piippuun rehkinyt hevosten kanssa. Esimerkipäiväni silloin oli seuraavanlainen:

  • Herätys 04:20
  • Tallille, hevoset tarhoihin, vesien kanto tarhoihin, koirien lenkitys, ruokkiminen, itse suihkuun ja  sen jälkeen aamupala
  • 06-07 Työmatka
  • 07-15 Töissä
  • 15-16 Työmatka eli tähän mennessä 10 tuntia
  • 16.00 koirien kanssa lenkille
  • 17:00 tallin siivous, hevosten lenkittäminen (1 tai kaksi hevosta)
  • 19:00 hevosten talliin vienti ja ruokkiminen, yöpuulle laittaminen
  • 19.30 koirien ulkoilutusta vielä vähän aikaa
  • 20:00 vihdoinkin sisälle, ruokaa napaan ja nukkumaan viimeistään 21:00

Tuosta kun yrittää etsiä aikaa ystävien tapaamiseen tai muuten kylättelyyn tahikka johonkin muuhun harrastukseen.. Noub,aivan, sellainen vain ei kertakaikkiaan ollut mahdollista. 16h/päivä tuli niska limassa raadettua. Ja minkä takia? No ei minkään, ne hevoset kun ei oikeasti kärsi siitä, jos eivät joka päivä tai edes joka toinen päivä pääse lenkille..

Viime syksynä olin jo aivan ahdistunut, tuntui ettei vaan enää jaksa yhtään. Ei päivääkään. Hevosista ajattelin luopua ja vaikka mitä muuta "typerää" tehdä. Onneksi sain sovittua, että voin tehdä talven ajan 6h päivässä töitä. Palkka pienenee, mutta oma jaksaminen paranee. Ja kyllä olen tykännyt ihan älyttömästi tästä systeemistä. Nyt vain on viimeiset viikot menossa, toukokuussa palailen normaaliin työrytmiin. Mutta kesällä on valoisaa ja jaksaa erilailla. Ja nyt kun on oppinut olemaan stressaamatta noista hevosista, niin ehkäpä sitä jaksaa muutenkin. Mutta ihan älytöntä, että yhdellä tai kahdella ihmisellä on näin monta hevosta ihan turhan panttina. Onhan niillä kaikilla ollut oma työnsä alkujaan, mutta nyttemmin joko eläköitymisen tai muuten vain kyseiseen hommaan sopimattomuuden takia ovat jääneet "työttömiksi". Ja meille ovat jääneet asustelemaan, kun ei vaan ole sydäntä luopua niistä. Niin rakkaita ovat.

Tatsi-normal.jpg

Irtojuoksutusta, kuvassa Tatsi etualalla, Sakari taka-alalla tahtoo piehtaroida...

Nipsu, tuo keltainen formula, kaikkien vuonohevosten kataluuden ja kierosilmäisyyden oppi-isä otti eilen jalat alleen. Poni on siis majaillut omassa pienessä yksityisessä tarhassaan reilun viikon, sairaslomalainen kun on. Eilen talutin sitä tarhasta talliin. Ihan normaalisti. Yhtä äkkiä riimun narun solmu vain aukesi lukosta, ihan itsestään. Poni ei vetänyt, ei riuhunut. Solmu vaan aukesi. Poni äkkäsi sen heti, minä en. Niinpä se olikin ehtinyt karauttaa jo kauas kun minä vihdoin sain päähäni taottua, että irti se riimu on. Hölmö ilme kasvoillani tuijotin ponia ja sitten narua ja taas tallin taakse katoavaa ponia. Siellä se sitten pitkin pihoja laukkaili ja pöhisi ja jarrutteli sekä irroitteli. Meidän uuden laitumen kynti ihan mullalle, kun olihan se tietenkin hauska siellä pehmeällä pohjalla revitellä. Huoh. Eikä tietenkään päästänyt ihmistä lähellekään. Toinen huoh. Lopulta aikojen päästä sain sen ruoka ämpärillä houkuteltua. Nälkähän se tulee riehuessa. Vois vain todeta, että se siitä sairaslomasta... Toivottavasti ei oikeasti mitään vahinkoa tullut... Mutta tuollaisia ne ponit justiinsa ovat. Ei enempää eikä vähempää, just tuollaisia.