Ihanaa, kun taas päivät lämpenee. Maaliskuussa olikin niin mahottoman lämmintä joten tiesihän sen, että kostautuu. Ja pari viikkoa onkin sitten taas kärvistelty villasukissa ja kalsareissa. Joka päivä on tuima pohjoistuuli nakertanut luita ja ytimiä myöten. On ollut niin harmaata, pilvistä ja myrskyisää. Eräskin ilta katselimme, kun myrsky heitteli tavaroita pihamaalta ja katkoi oksia puista. Sisälle piti turvaan mennä. Sähköjen katkettua turotimmekin loppuillan pilkkopimeässä. Mutta nyt kaikki tuo on takanapäin, eilen aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti. Auringonvalon inspiroimana hyppäsinkin tamman selkään ja lähdimme pitkälle maastolenkille.

Taas muistui mieleen miksi minulla on hevosia. Se voima, mikä hevosesta huokuu, on käsinkosketeltavaa. Tai ainakin aistittavaa. Ja hevosen lämpö, joka on muutakin kuin ihosta ulospäin nousevaa lämpöä. Se lämpö on hevosen katseessa ja olemuksessa. Hevonen, tuo ainoa ihmisen kesyttämistä eläimistä, joka on säilyttänyt villit aistinsa kaikessa siinä terävyydessä mitä ne ovat läpi ikiaikojen olleet. Ja kun tällainen olento viisaudessaan taipuu pienen ihmisen tahtoon, niin sanattomaksi se välillä vie. Ja kun se joskus kääntää päätään kuin katsoakseen, että onko siellä selässä kaikki hyvin, ehkä koskettaa pehmeällä turvallaan kenkäni kärkeä, niin voi itku, kun se tuntuu mukavalta. Minulla on mahtava ystävä, joka huolehtii minusta. Ja minäkin kannan huolta ystävästäni.

Tällaisten ajatusten siivittämänä sujui iltalenkki hevoseni kanssa. Kaikkialla oli rauhallista, vain kyyhkysten kujerrus kuului kauempaa. Mukava, seesteinen olo keinuvassa selässä. Raukeus hiipi jokaiseen sopukkaan vartalossani, auringon säteet leikittelivät tamman kultaisella ja pörröisellä karvalla. Hamppujouhet keinahtelivat askelten tahdissa. Siihen olisi voinut vaikka nukahtaa. Raskaan ja kiireisen työpäivän jälkeen mitä parhainta terapiaa on oma hevonen.

Olen kevätihminen kaikista allergisista taipumuksistani huolimatta. Kevään tuoksu on jotain aivan huumaavaa. Päivisin lämpöasteita, yöllä pakkasta. Aikaisen kevätaamun tuntee joka ikisellä solullaan. Ilma tuoksuu hankiaiselle ja neulasille, pakkanen vielä hieman puree poskia muttei enää tosissaan. Linnut heräilevät ja päästävät ilmoille iloisen konserttonsa. Päivä valkenee, aurinko nousee ja sokaisee silmät. Hanki rapisee askelten alla. Tuntee elävänsä. Se musta talvinen olotila alkaa väistyä sielun sopukoista ja tilalle tulee keltainen valo. Jotenkin sitä vaan herää eloon ja huomaa olevansa onnellinen ihan pienistäkin asioista. Likaisen kuraisista rapakoista, ensimmäisestä leskenlehdestä, lahdukkaan saapuvista joutsenista. Kun jääpuikot vaihtuvat ränneistä tippuvaksi vedeksi ja kesä on jo lähellä, voi huokaista helpotuksesta. Taas yhdestä pimeästä talvesta on selvitty hengissä.

Talvikin on mukava, en vaan pidä siitä ainaisesta pimeydestä. Se masentaa väkisinkin. Mutta nyt saa heittää talvivaatteet nurkkaan ja katsella päällensä jotain muuta. Kesällä sitten saa vaikka yömekossa käydä aamulla ruokkimassa hevoset laitumelle. Pitkät ja valoisat yöt antava vuorokauteen lisätunteja kummasti. Väsymys ei paina vaikka unet jäisivät vähiin. Ihmeellinen se on tuo auringon antama energia.

Likaisen kuraisista keväisistä rapakoista ei kyllä aina ole iloa. Varsinkaan koirataloudessa. Ihan yhtä tyhjän kanssa imuroiminen ja lattian luuttuaminen. Seuraavan kerran kun koirat käyvät pihalla ja tulevat takaisin sisälle, ei puhtaasta lattiasta näy enää häivähdystäkään. Joskus ahdistaa, mutta itsepä olen valintani tehnyt. Koiraton talo vs kuratassun jäljet lattialla... En voisi päivääkään elää ilman karvakorviani.

Myös toisella tapaa on tänä keväänä tuonut nuo rapakot ongelmia. Rinon karvoihin tarttuvat kaikki märät hiekanmuruset ja sitten ne muruset ja lika hankaavat kassit verille. Poloisella on pallit ihan tulessa jatkuvan hankaamisen takia. Aivan vereslihalla. Koira ei pystynyt nukkumaan, ei kävelemään eikä istumaan. Mitenkään ei ollut hyvä, seisoi ja läähätti. Eilen sai reseptin kipulääkkeille ja kortisoonivoiteelle. Nyt on koiraa kipulääkitty ja yritetty tuota pallivahaakin käyttää. Mutta pallinvahaus on varsinainen operaatio, omalla hengellä leikkimistä. Niin on nyytit kipeät ettei niihin saa koskea kukaan. Hammasta tulee, eikä aikuisenkaan miehen voimat riitä pitämään, kun iso sakemanniuros pyristelee henkensä hädässä. Joten pallivaha unohdetaan hetkeksi ja syötetään antibiootteja, että tulehdus hiukan hellittää ja kokeillaan sitten uudestaan. Olen aina tiedostanut sen, että kipeä koira voi tehdä mitä vain. Ensimmäistä kertaa itse siinä tulilinjalle nyt jouduin. Aiemmin kostoiskut kivulle ovat kohdistuneet lauman muihin koiriin.

Arvostan eläinlääkäreitä, jotka koiraa hoitaessa laitattavat näille kuonokopan. Ei se osoita yhtään epäpätevyyttä vaan viisautta. Eläinlääkäri tekee töitä käsillään ja kun se mamman kultamuru, pikkuinen Puppe-parka kivuissaan tarttuu lekurin käteen, niin siitä on oksat poissa. Sairaslomaa tai jopa pahempaa. Ehkäpä sillä kädellä ei enää tarkkoja kirurgisia toimenpiteitä tehdä koskaan. Siinä on Puppe-kullan omistajan ihan turha puhisten pyöräytellä pupillejaan, koira on kipeänä todella arvaamaton. Eikä se ole yksi tai kaksi kertaa, kun kipeä koira on purrut omistajaansa. Tai jotakuta toista. Omistajan vastuu. Aina pitää yrittää lukea koiraansa, ettei vahinkoja satu. Ja siltikin niitä sattuu. That's the way it goes...

Lopuksi hieman iloisempi asia. Kukko Booris siis päätti matkansa viikonloppuna. Neljä viimeistä Booriksen siittämää munaa on pikkuisen punaisen kanan eli Elisabet Rehnin alla hautumassa. Jospa niistä kuoriutuisi pikku-Booriksia, kiltimpiä tosin, kiitos. Tänään töiden jälkeen menin kanalaan. Pikkuinen punainen kana makasi niin pottuuntuneen näköisenä väärässä pesässä. Arvasin, että munat oli varastettu. Lissun pesässä makasi Tarja Halonen. Haloska oli pöllinyt munat. Tästä tuimaantuneena Lissu oli vaihtanut pesää ja jostain pari munaa allensa löytänyt. Varmaankin Jenni Haukion ja Michelle Obaman tekosia (mustia kanoja). Nostin Haloskan Lissun pesästä ja siirsin Lissun takaisin omaansa. Tyytyväinen pikku kana asetteli itsensä munien päälle. Luulen, että ei ollut ainoa pöllimisyritys. Munakateus kun iskee, niin toisen munat on saatava. Vahdittavissa on seuraavat kolme viikkoa. Sitten taas kanalasta kuuluu pikkuinen piipitys, kun poikaset kuoriutuvat. Syntymä on aina niin ihmeellistä, olipa kyseessä sitten mikä tahansa laji...

Tammikuussa syntyneet tipuset äitimuorien kanssa leivänmurusia syömässä. Punaiset rouvat Lissu ja Haloska