...onko oikea sulle hän...

...ajat ankeimmat selvittää...

...kuka viereesi jää...

 

Oikeastaan käsillä alkaa olla hetki, kun pitää päättää, kenestä luopua. Kuka on vähiten ystävä. Pahin painajaiseni on toteutumassa, keinulaudan vastakkaisissa päissä kiikkuvat hevoset ja oma terveys ja jaksaminen. Aika tasapainottelee jossain siinä välimaastossa. Kertakaikkiaan tuntuu siltä ettei minulla enää ole vaihtoehtoja.

Vaikka vannoin, etten ota paniikkia ainakaan noiden ruunien liikunnasta, niin silti on aina hirveän huono omatunto. Eiväthän ne valita, ovat varmasti varsin tyytyväisiä elämäänsä. Saavat olla paljon ulkona, elää laumassa, ruokaa ja vettä tarjolla, talliin tullessa aina siisti karsina, missä on mukava köllötellä. Omassa päässänihän se vain on, että säännöllisesti olisi vietävä jokainen hevonen lenkille... Että ne haikailisivat siellä tarhassa minun seuraani..

Raa'asti jos alkaa ajattelemaan, että kenestä olisi minulle eniten hyötyä.... Todellisuudessa ei varmaan kenestäkään, mutta tamma voi tehdä varsoja, joita voi myydä (ihan kuin ne nykypäivänä menisivät kaupaksi). Orivarsa voi vielä radoilla väläytellä lahjojaan (kunhan sen sinne ensin saisi). Ruunat ovat vain puskaratsastelua varten, ne eivät enää jälkeläisiä saa eikä niillä kilpaillakaan. Kylmästi sanottuna, ne vievät vain aikaa ja jaksamista.

Mutta kun minä en oikeasti ajattele noin. En pysty. Jokaikinen karvaturpa on minulle tärkeä omalla tavallaan. Jokaisen kanssa on tullut koettua vaikka sun minkälaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Olen nauranut niiden hölmöilyille, ollut huolissaan, kun ovat olleet kipeitä. Kironnut, kun ovat polkeneet varpaille. Painanut pääni lämpimälle kaulalle, suukottanut pehmeälle turvalle. Yrittänyt ymmärtää kauniiden ja ruskeiden silmien sanomaa. Ilahtunut niiden aamuhörinästä

Muistoissa on ne hetket ratsain iltahämyssä, kun pakkanen kiristyy ja kuu loimottaa taivaalta valaisten hanget taianomaisen sinertäviksi. Lämmin hevonen astelee varmasti kapeaa lumista polkua, minä siellä selässä. Yllä aukeaa kirkkain pistein rei'itetty tumma taivas, tähtien helminauha vain jatkuu ja jatkuu. Lumi narskuu kavioissa. Etenemme verkaiseen tahtiin rinteen päällä. Kaukana alapuolella näkyy osittain jäätynyt sieltä täältä kuun loistetta heijastava Pielisjoki ja sen takana muutama valopiste, kylän valot. Niistä valoista tietää, että niitä ihmisiä on muuallakin elämässä omaa eläämäänsä, mutta sillä hetkellä se ei siltä tunnu. Aivan kuin olisimme kaksin koko maailmassa, minä ja hevonen.

Keskitalven pakkasaamusta lämpimään talliin. Silmälasit höyrystyvät. Sytytän valot, hevoset yrittävät tottua kirkkauteen silmiään siristellen. Pareittain kuljetan hevoset tarhaan. Jään katselemaan niiden iloittelua nousevan auringon paisteessa. Laukkaa, sitten hypätään tasajaloin ilmaan, korskutaan ja pörhistelläänn. Puun oksilta putoilevat hiutaleet kimaltelevat säihkyen leijaillen lopulta hevosten pörröiseen selkään. Pian jo heinäkin maistuu. Rauhallinen hetki, kuuluu vain rouskutusta ja pakkasen narinaa kavioissa.

Kevät ja mutaiset tarhat ja likaiset hevoset. Korvaamattomat hetket, kun jynssään niitä edes jotakuinkin puhtaaksi kovettuneesta mönjästä. Hevonen nauttii, kun sitä rapsutellaan ja kutiava tunne katoaa. Satuloin ja nousen selkään. Siellä täällä lumen keskellä häämöttää harmaata hiekkaa tai jokin pieni sammalmätäs. Välillä sipsutellaan varpaisillaan, koska kulkemamme polut ovat aivan liian liukkaita. Välillä kahlataan matalassa hangessa ja kuunnellaan sieltä täältä kuuluvaa linnun laulua. Hiljaista ja varovaista keväistä liverrystä.

Kesä. Kärpäset pörisevät. Loikoilen pihakeinussa. Takaani kuuluu töminää. Joku hevosista tulee lähelleni päiväunille. Siinä se torkkuu vähän matkan päässä laitumella. Rauhallisena ja luottavaisena.

Kahlataan syksyn värjäämien lehtien läpi pitkin hiekkatietä. Aurinko paistaa mutta ilma maistuu tulevalle talvelle. Hiekkatie päättyy sammalmetsikköön, siellä reissu jatkuu puun juurien suonittamia polkuja pitkin suppilovahveroita tiiraillen. Kohmeiset hämähäkinverkot liimautuvat kypärään ja kasvoille, niitä pois repiessä hevonen huomaa tilaisuutensa tulleen ja nostaa ravin hypäten hetken kuluttua puunrungon yli. Kiipeämme mäkiä ylös, hevonen höyryää ja pärskii, haistelee välillä tuulen tuomaa tuoksua. Itse saan vain arvailla, onko siellä hirviä vai hiiriä.

Lämmin hengitys niskassa tai poskella, kun hevonen tutkii ja haistelee onko kaikki hyvin. Työntää päänsä kainaloon tai antaa vain halata, liikkumatta itse minnekään.

Tämmöisiä kun muistelee, niin eipä tee mieli luopua yhdestäkään. Onneksi on kesä ja hevoset ovat laitumella. Sieltä käy hakemassa välillä jonkun ratsastettavaksi. Ei tallitöitä, heinän tai veden kantamista. Ei hevosten raahaamista edes takaisin tallin ja tarhojen väliä. Ei loimittamista. Katsellaan syksymmällä. Jospa sitä ennen ihme tapahtuisi...