Jotenkin on ollut hankalaa kirjoittaa tästä asiasta. Ei sen takia, että se olisi jäänyt kovasti mieltäni vaivaamaan, mutta omat kirjoitustaidot eivät ehkä riitä kuvaamaan tuon yön tapahtumia sellaisina kuin ne silloin tuntuivat. Ja osa on jäänyt unholaan, vaikka yö olikin merkittävä monin tavoin. Kumma on tuo ihmismieli, että ikävät asiat se osaa painaa sinne unholaan. Kaipa se on se suojelumekanismi, mikä jokaisella ihmisellä on. Jos sitä jää vatvomaan ikäviä asioita, niin eihän elämästä mitään tulis... Olen pyöritellyt ja muokannut ja lukenut tätä blogikirjoitusta monen kuukauden ajan. Milloinka julkaisen? No sitten, kun aika on oikea. Kun tuntuu siltä. Eli kun luet tätä niin tiedät, että vihdoinkin olen voinut päästää kirjoituksen lipumaan sormieni välistä kaikkien luettavaksi...
Koko kesä oli ollut mielettömän lämmin, liian vähissä vaatteissa ei edes pystynyt olemaan, oma nahkakin oli liikaa. Päivät polttavan kuumia, yötkin tukalan lämpimiä. Ulkona ei voinut nukkua, kun itikät söivät ja sisällä ei saanut unta.
Niin oli tuokin heinäkuinen tiistaipäivä lämmin. Heinätyöt oli jo aloitettu, heinät kuivuivat jo kuivalla ja pölisevällä pelloilla pitkällään. Kohtahan ne pitäisi jo paalata...
Ilta toi pienen helpotuksen läkähdyttävään kuumuuteen, pienen pieni tuulenvire lepatteli siellä täällä. Oli aika viedä tamma talliin, olihan se viimeisiä hetkiään kantavana. Varsaa oli odotettu jo monta päivää ja olemattomat, tuskin silminnähtävät vahatipat utareissa kertoivat varsomisen olevan lähellä. Talli oli remontissa, sähköt poikki ja vain kaksi karsinaa pystyssä. Sinne perimmäiseen karsinaan, läpi uuden ja keskeneräisen lisäsiiven, piti isomahaisen tamman kanssa sukkuloida. Onneksi kiviseinäisessä tallissa oli hieman viileämpää.
Sisälle palattuani huomasin puhelimeeni tulleen aika monta puhelua Harrilta. Yritin soittaa takaisin, mutta en saanut ihan heti kiinni. Lopulta kuitenkin. Olivat kaverinsa kanssa ambulansseissa matkalla kohti keskussairaalaa. Oli sattunut auto-onnettomuus.
Ystäväni kuskasi minut sairaalaan. Matkan aikana ehdittiin miettiä ja jutella yhtä ja toista. Onnettomuuden taustoja emme sen kummemmin vielä tienneet. Sen tiesimme, että Harri ja kaverinsa olivat suht koht vähin vammoin selvinneet rytäkästä. Ja että meidän vastoittain ostettu auto on lunastuskunnossa. Vasta sairaalalla meille selvisi, että pojilla olivat olleet suojelusenkelit reissussa mukana. Close call eli todella läheltä piti tilanne heille, muille osallisille valitettavasti enemmän.
Suoralla tieosuudella pojat olivat nähneet kauempaa rsteyksestä kiihdyttämään lähteneen auton. Auto oli kelannut vauhtia todella nopeasti. Kun auto lähestyi poikia ja meidän autoa, se oli alkanut heittelehtimään tien toiselta puolelta toiselle. Harri oli yrittänyt jarruttaa, mutta eihän auton vauhti nopeasti pysähdy, kun vauhtia oli kuitenkin rajoitusten mukaisesti, 60 tai 80 km tunnissa... Törmäys oli ollut väistämätön, vastaantullut auto rysähti kylki edellä meidän mersun keulaan. Törmäyksen voimasta autot olivat lentäneet pientareelle, toinen kauemmaksikin kevyenliikenteen väylälle.
Ilta-sanomat 05.07.2011
Pojat olivat pysyneet tajuissaan, ja pääsivät kömpimään autosta ulos. Harri oli kiiruhtanut toisen turma-auton luo muutaman silminnäkijän kanssa auttamaan loukkaantuneita. Tässä alla erään maallikkoelvyttäjän näkemys tapahtumista: (poimittu Wärtsilä-lehdestä, johon oli kirjoitettu onnettomuutta seuraavana talvena)
Seuraavana aamuna lööppilehdet kirkuivat onnettomuudesta suurin otsikoin. Yksi jos toinen tuli kyselemään ja ihmettelemään. Tuttavat olivat jo lehtien kuvista tunnistaneet Harrin auton, jotkut nähneet auton siellä tien penkalla ja tunnistaneet ohi ajaessaan. Olihan se elämä pari päivää varsinaista myllerrystä, univelkaa ja väsymystä... Mutta pikku hiljaa elämä normalisoitui. Mutta sitä miettii, että kelle tahansa voi näköjään sattua noin. Ainahan sitä ajattelee, että ei sellaista tapahdu minulle tai kenellekään läheiselle. Näistä asioista luetaan vain lehdistä. Niinkö?
Jokainen päivä voi olla viimeinen....
"Siitä on jo todellakin yli puoli vuotta. Olin ajatellutkin lähiaikoina kirjoittaa jonkun rivin tästä traagisesta onnettomuudesta ja nythän tähän tarjoutuikin oivallinen tilaisuus.
Olin tapahtumassa todellisella näköalapaikalla, kun satuin tuoreeltaan ajamaan siitä ohi ja pysähdyin antamaan apua muutaman muun kaverin kanssa. Onnettomuuden ja pelastustoimien yksityiskohtiin ei ole tarpeen palata, mm. Karjalainen uutisoi ne erittäin tarkasti.
Kokemuksena mainittu operaatio oli luonnollisesti epämiellyttävä mutta siitä huolimatta erittäin mielenkiintoinen. Olen paljon pohtinut viranomaisten roolia ja suhtautumista meihin maallikkoauttajiin.
Elokuvissahan kaikki toimii tällaisissa tapahtumissa järjestelmällisesti. Onnettomuusharjoituksissakin kaikki toimii järjestelmällisesti. Todellisuudessa siinä on päällä täysi kaaos. Ottaa oman aikansa, ennen kuin saa hahmotettua edes itselleen, mitä oikeasti on tapahtunut, kun autonromussa on sekaisin tavaraa ja ihmisiä.
Viranomaisavun paikalle tulohan kesti tosi kauan, odottaminen oli tuskallista kun pieniä elonmerkkejä kuitenkin joissakin uhreissa oli vielä havaittavissa. Jos näille käsiin kuolleille olisi ammattiapu oikeasti pystynyt nopeammalla toiminnalla jotakin tekemään, jossiteltavaa olisi riittänyt.
Kaikenlaisia onnettomuuksia nähneitä palomiehiäkin näytti jossain määrin hätkäyttävän tieto varmoista vainajista.
Onnettomuuspaikan pelastustoiminnalla pitäisi käsitykseni mukaan olla selkeä johtaja; kuka hän tässä tilanteessa oikeasti oli, jäi ainakin minulle epäselväksi......
Värtsi verkkolehti 05.07.2011
Eli neljä henkeä vaati tuo hirveä onnettomuus. Harri ja kaverinsa olivat selvinneet kolarista yllättävän vähin fyysisin vammoin. Pelastushenkilökunnan mukaan auto oli pelastanut pojat (ja tietysti ne enkelit). Pienempi ja heikompi auto, niin seuraava sukulaistapaaminen olisi ollutkin hautajaiset... Kyllähän sitä tuli mietittyä paljonkin, että mitä jos? Onneksi tuo mitäjos ei toteutunut...
Aamuyöllä kömmin väsyneenä kotiin. Päätin kuitenkin kävellä tallin kautta ja katsastaa tamman voinnin. Pimeässä ja viileässä tallissa ei ollut hiljaista, siellä kuului ihmeellistä tuhinaa ja lutkutusta. Mitämitämitä, kännykän valossa tiirailin tamman karsinaan. Niin vaan siellä köllötteli semmoinen pieni vaalea möykky tamman jaloissa. Tamma puhdisti lapsostaan. Sanoinkuvaamaton tunne. Aivan mieletöntä! Tällaisena yönä se sitten päätti syntyä maailmaan, tuo odotettu varsa. Heti otin suoran puheliyhteyden Harriin, vaikka olikin ensiavun tarkkailussa. Ja Harri soitti heti siskolleen, joka herätti vanhempansa. Näin Harrin perhekin sai tietää onnettomuudesta, enhän ollut sitä vielä ehtinyt kertoa. Pieni, terhakka orivarsa sai myöhemmin nimekseen Niloksen Tuuri. Tuuri viittaa siihen, että tuurit oli oikeasti tuona yönä kohdillaan. Millaisten merkkien alla oripoika tulikaan maailmaan! Sattumaa vai ei, minä ainakin uskon, että orilla on suuri merkitys meidän elämään. Jollakin tavalla. Onhan se ainakin värittänyt meidän elämää pian kolmen vuoden ajan uskomattomalla olemuksellaan. Maailman kiltein, kohteliain ja rauhallisin orivarsa....