Liekki. Se jokaisen hevostytön unelma. Ainakin minun. Hevonen, jolla on suuri sydän ja vähintäänkin kieroutunut huumorintaju. Järkevä ja reipas tammamamma.

Liekki tuli meille vajaan vuoden ikäisenä. Vahingossa. Menimmehän alunpitäen katselemaan paikalliselta hevoskauppiaalta valmista pakettia, jolla harjoitella ravihommia. Siellä tarhassa kurkisteli ison tumman tamman takaa pieni ja ujo töhötukka. Pieni suomenhevosvarsa, vuosikas. Nohevana kokeilin tietysti jalat, että olikos ne nyt kuivat ja suorat ja vaikka mitä muuta, mitä nyt hevosen ostajan pitää katsellakkin hevosesta. Mistään mitään tajunnut. Se oli hevonen ja se oli hyvin nuori eikä lainkaan sellainen, jota etsimme. Myyjä vakuutteli, että kyllä tällä pikkuraveista voitot kerää. Lupasimme miettiä asiaa. Kotona puutarhakeinussa istuessamme ja siideriä vähän maistellessamme tuumimme, että no mikä jottei. Ja niin tuo töhötukka muutti talliin Luckyn kaveriksi. Ja siitä alkoikin seikkailu, joka jatkuu yhä.

Hyvin äkkiä meille selvisi, mitä tarkoittaa pihattovarsa, jota ei ole käsitelty. Taluttaminen opeteltiin kantapään kautta. Oppihan se tamma ettei käsistä ryöstäydytä milloin itse tahtoo. Ensin se oli kuitenkin monet kerrat riepotellut taluttajaansa pitkin pihoja ja lopulta aina päässyt karkuun. Kerran sitten olin nopeampi kuin pikkutamma. Sitaisin narun puuhun kiinni juuri ennen kuin se yritti karkuun. Siinäpä se sitten tempoi ja riuhtoi. Minä polttelin tupakin ja kaksi ja odottelin, että tamma rauhoittuu. Rauhoittuihan se ja siitä asti onkin voinut laulaa "käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain.." No, ihan aina ei mene niinkuin Strömsöössä, varsinkin kun on kiire raveihin ja tamma kieltäytyy menemästä koppiin. Kerran Harri kokeili, kuinka se hiihtoratsastus sujuu. Ilman ratsastajaa, mutta kuitenkin hevosen perässä kengillä lipsutellen vauhdikkaasti. Kivestä kun ottaa kimmokkeen, niin sitten mennään...

Myös pesuhommien opetteleminen oli varsin mielenkiintoista. Liekin mielestä vesi nautitaan sisäisesti, ei ulkoisesti. Kauhea paniikkikohtaus vesiletkusta tai sienipesusta. Niinpä tämäkin homma opeteltiin hitaasti; kahvikupilla loraus vettä kaviolle. Sitten seuraavalla kerralla jalalle jne.. Nyt tamma rakastaa suihkuttelua ja saunomista.

Huumorintaju ja viekkaus tulee esiin porttien ja ovien aukomisella. Sanonta "Liekki on korjannu mieleisekseen" on meillä varsin tiuhaan käytetty sanonta. Kun se pääsee toteuttamaan itseään, niin kirjaimellisesti on tavarat korjannut mieleisekseen, ts. hajottanut. Kaikkea pitää maistella. Myös herneitä mummon kasvimaalta. Appiukko yritti ottaa syyn niskoilleen. Mummo ei mennyt lankaan "väitätkö että kaikki herneet söit? Ja jätit kavionjäljet?". Entinen naapurikin sai osansa tamman huumorista. Kyllähän se säikäyttää, kun kaikessa rauhassa rakentelee uutta taloaan ja selän takaa kuuluu vaativa pärskähdys. Liekki vain oli mennyt tarkastamaan onko kulmat suorassa. Toisen naapurin nurmikkoa anoppi oli hämysti käynyt haravan kanssa korjailemassa. Siellä oli aikamoiset orkoset jäänyt kaviorevittelystä. Liekki ei tähän ollut ainoa syyllinen, puolustuspuheenvuorossa käytettäköön sitä.

Koirien kanssa tamma oli varsana hyvää pataa, nyt vanhempana ei niinkään. Silloin se pääsi lenkille mukaan. Kierreltiin metsäpolkuja. Kaksi koiraa ja hevonen juoksivat ympärilläni kisaillen. Välillä se myös tuli itse mukaan, ei mitkään langat sitä pidätellet. Kun metsätiellä alkoi kavioiden kopse kuulua takaa, tiesi heti että Liekki on ampaissut läpi lankojen. Kaveria ei jätetä....

Pikkujuoksijahan tammasta tuli. Muutamia mukavia voittoja saatiin kokea. Mukavia siksi, kun kukaanhan ei uskonut että tämmöinen aloittelija saa hevosen edes radalle. Saatikka, että se siellä pärjäisi edes joten kuten. Se joten kuten pärjääminen vaan on paha juttu. Se kasvattaa nälkää, ja tahtoo enemmän. Ehkäpä tuo Liekin varsa Tuikku tuo jotain vähän enemmän...

Meidän unelmavarsa Tuikku eli Tumpelo. Silloin aikoinaan kevään mietin, millähän sen tuon tamman astuttaisi. Laukkaherkkä ja hieman oikukas, mutta kaunis katsella. Ainakin omalle silmälle. Lopulta Siporin siemenet sisällytettiin tammaan, pariinkin kertaan.. Ensimmäinen kun ei tärpännyt. Ja niinpä tamman maha kasvoi ja jännnitys kasvoi samassa suhteessa. Heinäkuussa, ehkäpä jo kesäkuun puolellakin niitä vahatippoja tuli kyylättyä joka ikinen päivä monesti. Yötkin nukuin tallissa. Jännitti ja pelotti niin. Ja jokainen hevosihminen tietää, ettei se tamma käskemällä varso. Varsa putkahtaa ulos silloin, kun kukaan ei ole katsomassa. Ja niin tapahtui tälläkin kertaa. Se missä sinä yönä olin, onkin toinen ja varsin surullinen tarina. Asiaan liittyy vakava auto-onnettomuus kuolonuhreineen. Varmastikkin tulee kirjoitettua tästäkin asiasta blogiin, sen verran tärkeä yö oli minun ja Harrin elämälle. Ja tällaisena yönä varsa tuli maailmaan. Aamuyöstä kömmin sairaalasta kotiin, tallin kautta kuljeskelin. Talli oli remontissa ja siellä ei ollut sähköä. Karsinasta kuului lutkutusta ja tammahan siellä nuoleskeli vastasyntynyttä varsaansa. Silloin petti jalat alta ja kaikki tunteet vyöryivät yli. Pieni, vaalea orivarsa sai viralliseksi nimekseen Niloksen Tuuri. Tuuria sinä yönä olikin...

 

Tätä kirjoittaessa Niloksen Tuuri on jo iso poika. Kolmevuotias jössikkä, joka opettelee raviurheilijan elämää. Kuulemma tuleva ravikuningas :D Vaikka Tuikusta ei kuningasta tulisikaan, ei haittaa. Maailman kiltein oripoika se on. Ja tallin fiksuin ja rauhallisin polle. Tuo lapsukainen elelee poikamieslaumassa. Kahden lämminverisen ruunan kanssa sekä sydänystävänsä, Nipsun kanssa. Nipsu on jääräpäinen vuononhevonen ja juuri sopivaa seuraa "pienelle" suokkipojalle.

 

Lämminverinen ori (sittemmin ruunattu) Tatsi tuli aikoinaan pienen shetlannnponin kaveriksi. Ja nälkä kasvoi syödessä eli valmentamaanhan sitäkin piti alkaa. Josko siitä tulisi meille kilpahevonen. No ei tullut ei. Tatsi kasvoi sellaiseksi järkäleeksi ettei omat taidot enää riittäneet. Niinpä puskaratsuksi päätyi Niloksen jätti. Ruuna, jonka selkään kapuamiseen tarvitaan tikapuut. Ruuna on kiltti kuin mikä, tosin talvisin suunta on enemmänkin ylöspäin kuin eteenpäin, mutta hengittämättä selässä, niin hyvin pärjätään. Pieraseppa kerran niin lähtee kuin talonmies jäiseltä peltikatolta. Mutta koskaan ei ilkeyksissään vaan pelkästään siksi, kun on vaan niin kivaa. Ja nopeasti rauhoittuu ja on sitten oma lunki itsensä. Tatsi muutti Iisalmeen heinäkuussa 2014.

Ja sitten Sakari, tuo entinen ravuri, jolla suunta on aina eteenpäin ja vauhdilla. Vanhemmiten on vähän järkeä tullut päähän, aina ei tarvitse kaahottaa. Drama Queen. Kaikki uudet jutut on niiiiiin järkyttäviä, että niistä ei ruunan mielestä voi selvitä hengissä. Pörinää ja puhinaa riittää. Vähän ratsun juttuja opeteltu ja taitavalla ratsastajalla menee todella hienosti. Herkkä kuin mikä. Istupa vähän vinossa, niin ei onnistu enää yhtään mikään. Ja ihan turha hevosta syyttää, ratsastajassa on vika. Aina. Hyvä opettaja oikealle istunnalle. Tämmöselle vinoselkäiselle se on välillä haastavaa. Ja entäs se laukka! RAVIHEVONEN_EI_VOI_LAUKATA. Ei Sakarin mielestä. No, nykyään ehkä jo vähän... Matkaratsastuskisoissa (epävirallisissa ja pienissä) käytiin, mahtava polle. Siellä ei järkyttänyt mikään. Mutta jos täällä kotiteillä tulee se mummo kävelysauvoineen vastaan niin huh hei: mahanalus on jalkoja täynnä ja ratsastaja on vain matkustajan osassa. Maisemia ihaillen matka taittuu (NOT).

Tuo kävelusauvamummofobia vaivaa kaikkia meidän hevosia. Siihen ei ole lääkettä löytynyt. Traktorit ei pelota, eikä nuo rekatkaan. Mutta se mummo on piru vie paha. Todella paha.

Näiden karvakavereiden lisäksi tallissa asustelee vielä naapurin Eemeli (hevonen siis tämäkin). Ja tuo Harrin siskon poni Nipsu, joka on aiheuttanut alusta asti harmaita hiuksia meille. Nipsusta ehkä enemmän joskus, aivan varmasti se taas keksii jotain, että on pakko purkaa mieltään tänne blogiin.

Ja tietysti pitää kertoa vielä himoköyrijä Booriksesta, joka rouvineen muutti meille viime kesänä. Ja haaremi päätti sitten lisääntyä. Eli kanoista ja kukostahan tässä nyt puhutaan. Booris on pahasisuinen kukko, rouvilleen ja lapsosilleen mallihuolehtija. Mutta ihmisille aika häijy. Ei me vahtikoiria tarvittais, lasketaan vaan Booris pihalle, niin meille ei pääse rosvot tahi ryövärit. Ei kyllä päästäisi kotiin enää itsekään. Siksipä Booris on aikanaan lähdössä viimeiselle matkalle pataan. Katsotaan kuka sen huolii. Itse ei pystytä syömään omaa lemmikkiä. Rouvia on neljä. Ja lapsosia eli nuorikoita seitsemän. Ja tämä kanaharrastus alkaa karata lapasesta myös heti kättelyssä. Kuulemma aika yleistä. Kanojen pitäjäksi olen rekisteröitynyt ja juuri harkitsen säilyttäjäksi ryhtymistä. Eli kasvattaisin maatiaiskanoja. Juuri näitä kiuruvetisiä, joita Booris haareminsa ja lapsosten kanssa edustaa. Katsotaan mikä on tilanne vuonna 2015. Onko Nilokselan tila peittynyt höyheniin? (Ps. ankat haaveissa. Kesällä alkaa uuden kanalan rakennus ja sinne tulee ankoillekin paikka. Ja tietenkin ulos pitää rakentaa niille uima-allas.)