Toissapäivänä käveltiin päivälenkillä vähän matkan päässä oleville pelloille. Siellähän pääsee kohta maanmuokkaustöihin, alkaa sen verran sulana maa olla. Ja koirat olivat ihan innoissaan, kun pääsivät revittelemään pitkin peltoja. Kyllä ne on pienet nuo koiran ilot. Tulomatkalla mutkiteltiin sieltä sun täältä haastavampia reittejä pitkin. Jotain leukailua kuulin sisäisestä kompassistani, joka ilmeisemmin on rikki. Ei se mitään rikki ole, pidempi ja raskaampi reitti tekee vaan hyvää. Ojien, kivien ja kantojen yli, umpihangessa ja liukkaita rinteitä ylös. Läpi sankan kuusiston. Neulasia löytyi paidan alta vielä illallakin. Jokaikiseen lenkkeilyyn on nyt sisällytetty tottelevaisuuskoulutusta koirille. Tuota ylimääräistä aikaa kun ei ole jaettavaksi, ja jää muuten koirat koulutttamatta.

Viime aikojen aiheena on ollut Tänne-käsky. Sitä on saatu treenata ihan riittämiin jänispaljouden keskellä. Mutta kärsivällisyys on tuottanut jo pientä hedelmää. Tänne-käsky alkaa olla koirien mielestä paaaaljon kivempi kuin se jänis. Mutta saa silti olla silmät selässäkin, että huomaa sen koiran pienen asennemuutoksen, kun saa vainun jäniksestä. Että ehtii varmasti kutsua luo ennekuin näkyy vain hännänpää ja pölypilvi katoavan koiran takana. Ei ne niitä jäniksiä kiinni saa, mutta en anna niitä jahdatakaan. Ja ennenkuin joku älähtää koiran irtipidosta, niin maanomistajan luvalla eli omalla luvalla niitä irti pidetään ja välittömästi kytkettävissä, tietenkin. Ja kysynpä kuitenkin vielä, että kuinka moni koiranomistaja on niin lainkuuliainen, ettei pidä koiriaan irti? En minäkään ole. Annan juosta vapaana silloin kun vain mahdollista. En vaan sellaisissa paikoissa, missä on muitakin ihmisiä tai eläimiä. Ja nyt kun tuo jänisasia ja tottelevaisuus on kunnossa Tänne-käskyn osalta, koirat saavat vähän enemmänkin vapauksia.

Rinja, tuo vanha narttumme, ei kovin helpolla poistu jalkojen juuresta vapaanakaan. Se kyllä seuraa kuin hai laivaa. Ja aina se keppi suussa "joko nyt leikitään, joko joko??.." Rino ja Kaapo, nuorukaiset, joiden koulutus vasta aluillaan (koulua koko elämä), opettelevat nyt niitä tärkeitä taitoja joilla arjessa pärjätään. Tai no, totuuden nimissä, olemme jo päässeet hieman kauemmas kuin arkitottelevaisuus. Tokon alokasliikkeitä opetellaan. Molemmat koirat käyvät myös aika ajoin hakutreeneissä. Jälkeä tallataan myös silloin kun jaksetaan. Rino aloittaa kesällä sienkoirakurssin. Hellou kanttarellit ja suppilovahverot, turha enää syksyllä piiloutua!. Näyttelytreeneihin pääsee Rino isännän kanssa. Minulla haba ei riitä kehässä juoksuttamiseen (ns. vetävä rotu), joten juoskoon Harri sen kanssa. Minä esitän tuota meidän rauhallista Kaapoa. Toukokuussa pentu aloittaakin näyttelyuransa Joensuun näyttelyistä. Rinolla sama homma edessä kesäkuussa. Tämmöstä pientä näpertelyä on tämä meidän koirien kanssa harrastaminen.

Unelmat olisi enempään, mutta todellisuus ei taida antaa pohjaa moiselle unelmoimiselle. Aikaa ei vain ole tarpeeksi. Siitä pitävät nuo hevoset huolen. Ja töissäkin pitäisi käydä. Ystäville ei aikaa jää juuri yhtään. Tai jos jää, silloin on liian väsynyt lähtemään yhtään minnekään. Muita harrastuksia ei eläinten lisäksi olekaan, ei aikaa tai rahaa mihinkään muuhun. Hevoset on huoleton ja hevosellinen on rahaton. 

Viime aikoina on koirien terveys ollut huolenaiheena. Vatsavaivoja, selkäongelmia ja nenäpunkkeja.

Joulun alla todettiin 9-vuotiaalla Rinjalla luupiikkejä selässä. Tilanne ei vielä ole paha, mutta kyllä sen jo huomasi, että kipuja oli. Koira oli jäykempi kuin ennen. Heti aloitin syöttämään nivelravinnetta ja kipulääkettä saa tarpeen mukaan. Nyt olen myös hieronut viikottain vanhuksen. Ja nykyisin on päiviä, jolloin tyttö on kuin nuori koira. Juoksee ja leikkii ja tekee pitkähköjä lenkkejä. Huonoina päivinä ollaan hiljakseen ja otetaan kipulääkettä. Onneksi niitä huonoja päiviä on niin harvoin, kerran pari kuukaudessa.

Alun perin menimme eläinlääkäriin syömättömyyden takia. Rinja oli ollut syömättä jo päiviä eikä vesikään maistunut. Stressaantunut ja kipeän oloinen koiravanhus. Karvakin irtosi tukkoina. Kuvissa näkyi ärtynyt suolenmutka ja lisäksi nuo luupiikit. Saatiin lääkkeet vatsaongelmaan ja aloitettiin "dieetti" ja koiran kuntouttaminen. Itkun kanssa yritin ensimmäisenä iltana saada koiran juomaan. Rinja oli nimittäin niin huonossa kunnossa, että pelkäsin sen menehtyvän. Rauhoitusaineet tietenkin heikensivät jo valmiiksi heikkokuntoista koiraa. Lopulta myöhään illalla sain koiran juomaan keitettyä sokerivettä muutaman kulauksen. Ja yöllä lisää. Siitä sitä pikkuhiljaa alettiin parantua, minä henkisesti ja koira fyysisesti. Ruokaa sai vähän kerrallaan useita kertoja päivässä. Kypsennettyä lihaa ja riisiä. Närästyslääkkeet, pahoinvointilääkkeet, kortisooni, maitohappobakteeri... Niillä mentiin pari viikkoa ja ensimmäinen kyykkimiskerta (eli siis kyykkypaska) olikin juhlan paikka. Uloste oli kovaa, mutta hemmetti vieköön, sieltä sentään tuli jotain.

Karvakin alkoi pikkuhiljaa kiiltämään. Lääkkeistä päästiin eroon, maitohappobakteereja annetaan yhä epäsäännöllisen säännöllisesti ja ruokavalio kapeni paljonkin. Kalkkunaa, hevosta, riistaa ja maksaa. Näitä saa raakana. Kaikki muut lihat kypsennetään, ettei vaan ainakaan suolisto-ongelmia tule uudestaan. Tässä on valitettavasti kantapään kautta oppinut mitkä ruuat eivät Rinjalle sovi. Ja aina kun koira jättää syömättä tai sitä närästää, itsekin on heti varpaillaan ja suunnilleen hyperventiloi, että taas se alkaa.

Sitten tuo Kaapo, vuoden ikäinen rotikka. Aina iloinen ja ystävällinen, kaikkien kaveri. Kaapon mielestä maailmassa ei vaan kertakaikkisesti ole tarpeeksi ruokaa. Aina voi syödä jotain. Joten syömisen kanssa meillä ei ole ongelmia. Vaan haukkumisen. Eikä siinä mielessä, kun useimmat nyt arvelee. Se ei vaan yksinkertaisesti hauku! Tai jos haukkuu, haukkuu hyvin varovaisesti, kuin kokeillen, ja heti ravistaa päätään. Ja hakukoiran nimenomaan pitäisi haukkua. Ellei sitten halua rullakoiraa. Ja haluaisin nimenomaan haukkuvan etsijän. Ongelman ytimeen on yritetty päästä nyt jo pidemmän aikaa, tutkittu korvia. Koska siellähän sen vian on oltava. Mutta mitään ei löydy. Parit lääkekuurit syötetty aivan turhaan. Korvat ovat aina puhtaat, ne eivät kutise eikä koira kulje pää vinossa. Viime viikolla Kaapo sai nenäpunkkilääkkeen, kun ryysti niin valtavasti. Ei muuten ole halpaa lystiä sekään, koska samalla täytyy lääkitä muutkin lauman koirat. 120€ kahden viikon kuuri, ja varmaan pitää antaa vielä kolmannellakin viikolla. Mutta siis voi ihmetystä, koirahan mölyää ihan eri tavalla nyt. Vieläkin vähän ravistaa päätään, mutta ei samalla tavalla. Oliko syynä siis nenäpunkki? Saa nähdä, mutta toiveissa siintää, että päästään jatkamaan ilmaisuharjoituksia..

Rino. ADHD, koira jolle mikään ei riitä. Tarvitsee paljon tekemistä, että pysyy tyytyväisenä. Ikää puolitoista vuotta. Kiitollisin kouluttaa, koska koira tekee kaiken täysillä ja niin innoissaan tahtoo oppia uutta. Terve tuntuu olevan, mitä nyt päässä heittää ja se juurikin ilmenee tuolla alituisella tekemisen halulla. Eihän se koiran vika ole ettei se olekaan normaali kotikoira, jonka kanssa vain lenkkeillään ja jotain pientä harrastellaan. Omistajan vika, kun ei aina ehdi ja jaksa treenata. Siksipä siellä lenkeillä aina jotain opetellaan. Ja pari kertaa viikkoon sitten tottistellaan ihan kahdestaan. Mutta edistyminen on hidasta tällä systeemillä, pitäisi olla enemmän aikaa..

Toivotaan ettei tuo Rino koskaan sairastelekaan. Kerran söi narulelun, kun närästi lohiateriaansa. Pari päivää sitä narua kytättiin ulostulevaksi, ja lopulta tankoparsa teki tehtävänsä. Oli hyvin spaketoitu kakka :) Lohen syöttäminen loppui siihen paikkaan. Nyt omegat syödään purkista.

Rivien välistä pystyi lukemaan, että suurimmaksi osaksi koiramme syövät raakaruokaa. Me emme Barffaa. Barf ja raakaruokinta ovat kaksi eri asiaa, vaikka lähellä toisiaan ovatkin. Barffissa luun määrä on ihan järjetön, jopa 70% ruuasta. Kokeiltiin ja todettiin huonoksi. Nyt saavat lihaa. Välillä kasvissosetta sekaan vaikkei niistä sinällään mitään hyötyä ole. Joissakin lihoissa on luut jauhettuna seassa. Silloin tällöin syövät luuta ja rustoa hampaiden puhdistukseen ja tekemisen tarpeeseen. 500 litran pakastin on täynnä kalkkunan kauloja, broileria, sikaa, hevosta, maksaa ja kaikkea mahdollista. Emme vierasta kuivaruokaakaan, käytössä Canidae. Ja kylläpä koirat siitä tykkäävät. Paitsi Rinja, jolla maissi-vilja-nauta-allergian lisäksi on varastopunkkiallergia. Lisäksi liian rasvaiset lihat aiheuttavat närästystä.

Kauhea miten paljon minulla olisi kirjoitettavaa, koko elämän mitta eläinteni kanssa koetuista jutuista. Blogissani aivan varmasti palaan menneeseen ja muistelen kauan aikaa sitten sattuneita, minulle tärkeitä ja mieleen jääneitä asioita. Eläinten kanssa koettuja enimmäkseen, syntymät ja kuolemat, ilot ja ne raastavat surun hetket. Ehkäpä joku pystyy samaistumaan kirjoituksiini, mutta pääasiassa kirjoitan itselleni. Muistoksi itselleni. Että sitten vanhana ja dementoituneena voin lueskella näitä ja ymmärtää miksi minusta tuli sellainen vanhus, kun silloin olen. Eli varmaankin äkäinen ja hyvin sulkeutunut, varsinainen maanvaiva hoitajaparoille..