Nyt seuraa vähän erilainen bloggaus, pikkaisen omia ajatuksia ja tuntemuksia.

Viime vuosien kiireiden takia on tuo sosiaalinen elämä jäänyt todella vähälle. Sitä on joutunut olemaan päivästä toiseen hautautuneena tänne omaan kotikoloon, lukuunottamatta tietenkin töissäkäyntiä ja satunnaisia vierailuja jonnekin. Elämä on rullannut omaa rataansa eikä ole tarvinnut yrittää mitään ylimääräistä, olla vain. Niinpä siinä sitten on käynyt niin, että mieluummin pysytteleekin kotioloissa kuin lähtee mihinkään. Ei jaksa nähdä vaivaa. Ja sitten kun eteen tuleekin tilanne, että pitäisi lähteä ihmisten ilmoille (muualle kuin kauppaan), alkaa ahdistaa. Henkisesti siis. Eihän sitä osaa olla enää ihmisten seurassa tai ihmispaljouden keskellä muutenkaan. Kun sitä osaa puhua nykyisin vain tuota eläintä, small talk kanssani samaa lajia olevien kera ei suju enää jouhevasti. Töissä tulee kyllä asiakkaiden kanssa jauhettua liirum laarumia, mutta se on sitä samaa joka päivä. Fraasit on oppinut jo ulkoa.

Ennen sitä tuli ja meni, oli kuin kala vedessä tilanteessa kuin tilanteessa. Kun oli niin paljon meneillään aina kaikkea tohinaa niin ei sitä ehtinyt hiljentymään. Kunnes tuli se stoppi, että nyt riittää. Muistan sen hetken vieläkin, kun mietin sängyn laidalla, että mitä hittoa tapahtuu. Eihän tämmöisessä elämässä ole mitään järkeä. Nykyisin olen ennemminkin rauhallinen ja vetäydyn mieluummin tilanteista pois. Niin sitä ihminen muuttuu. Tai ehkäpä olen palautunut entiselleni, sellaiseksi kuin olin joskus lapsena. Ei minulla ollut leikkikavereita kovinkaan montaa, vanhempieni ystävillä ei ollut lapsia vielä silloin. Eikä lähellä asunut lapsiperheitä. Kesäisin naapuriin tuli lomailemaan Sami Helsingistä. Aina yhtä odotettu tapahtuma. Kun hänen tiesin tulevan lähipäivinä niin minähän tyttö ratkutin jatkuvasti "Milloin Sami tulee, milloin Sami tulee?" Ja kun Sami tuli, kipitin ujona tyttönä heti vanhan navetan viereen tirkistelemään, josko päästään kohta leikkimään. Samin kanssa pelattiin jalkapalloa, uitettiin kaarnaveneitä, syötiin herneitä ja kiipeiltiin raunioilla ja milloin missäkin. Aina oli mukavaa. Samin ukkia hieman pelkäsin, hänellä kun oli outo lasisilmä, jota liotteli vesilasissa. Mutta tuon pelonkin voitin, kunhan vain sain leikkiä kaverini kanssa. Ja kun Sami lähti loman jälkeen kotiin, leikkikavereinani olivat perheeni koirat ja kissat. Aikuiset pyrkivät parhaansa mukaan pitämään seuraa, mutta taisinpa viihtyä omissa oloissani aika hyvin. Ei minua kavereiden puute haitannut. Leikin niillä käpylehmilläni, seurailin kusiasia ja yritin auttaa kastematoja pois pyörätieltä. Ne kun sateella kipusivat maan uumenista kuivalle maalle ja sitten jäivät pyörän renkaiden alle. Taisinpa ala-aste ikäisenä myöhästyä välillä koulustakin, kun nostelin matkan varrelta Mauri-madot takaisin pientareelle. Eläinrakas välittää kaikista eläimistä.

Eli nykyinen elämäni on melkein yhtä seesteistä kuin silloin lapsena. Työ vaan haittaa välillä, mutta kyllä sen kestää. Töissä on mukavaa ihan pelkästään työkavereiden ansiosta. Sieltä olen saanut uusia ystäviä, heille voi kertoilla niin ilot kuin surutkin. Ja myös he kertovat asioitaan minulle. Harvemmin vapaa-aikana vietetään yhdessä aikaa, mutta eihän ystävyys jatkuvaa yhteydenpitoa tarvitse. Näin on hyvä. He ymmärtävät myös minun omituisuuteni, sen että nuo elukat ovat minulle henkireikä ja kaikki kaikessa. Monet eivät sitä ymmärrä, ihmettelevät vain.

Myös koiraharrastuksen myötä olen saanut ihania ihmisiä elämääni. Luojan kiitos sain itseäni viime kesänä niskasta kiinni ja lähdin koirineni ihmisten ilmoille. Vaikka se jännittikin, olinhan nyhjännyt itsekseni aika kauan kaavoihini kangistuneena. Ja koiratkin olivat minun kaavoihin kangistuneet. Mutta nyt on eteemme avautunut aivan uusi maailma.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen päästään niihin pelkotiloihin, jotka nyt eivät oikeastaan mitään vakavia ole. Olen vaan niin hirveä jännittäjä. Kaikki uusi jännittää ihan kamalasti. Kun ilmoitin ensimmäisen valmentamani hevosen koelähtöön, mahani kääntyi ympäri. Ja siis silloin vasta ilmoitin. Kun näin lähtölistat, oksetti. Maha kuralla starttiin asti. Starttipäivänä en pystynyt syömään, rauhoittumaan tai edes hengittämään. Hermostuin kaikesta, hevonenkin hermostui. Siitä tuli samanlainen jännittäjä kuin minusta. Ja tämä toistui jokaikisen startin alla ja aikana koko tamman kilpailu-uran ajan. Aiheutin varmasti hevoselleni vatsahaavan alituisella jännittämisellä. En uskaltanut katsoa starttia, välillä piti katsella muualle. Kun tamma ylitti maali-viivan, vasta silloin jännitys laukesi. Ja parhaimpia kokemuksia olivat ne hetket, kun jännitys vaihtui iloon, onneen ja voitonriemuun. Ylpeyteen. Silloin kun tamma voitti. Mahtava tunne. Kyllä oli kannattanut jännittää, miljoonat perhoset vapautuivat vatsasta ja liihottelivat taivaalle. Ilo pulppusi jostain syövereistä, itketti.

Nyt on sama jännitys päällä. Viikon päästä koiranäyttelyyn. Vatsassa muljahtelee. Pelottaa. Pian ollaan taas tulessa. Mitä jos minä en osaa? Entäs jos minun koirani on tuomarin mielestä ihan hirveä? Jos kaadutaan? Koira tekee totaalisen yhteistyökiellon? Satojen ihmisten edessä, tuttujen ja tuntemattomien... Ollaanko harjoiteltu tarpeeksi? Jännitän koko tilannetta, niitä ihmisiä siellä, kaikkea. Saanko jalkani edes liikkeelle? Missähän siellä on lähin vessa? :) Sen sijaan, että jymähdin omaan turvalliseen pieneen piiriini minun olisi varmaan kannattanut pysyä liikkeessä ja hakeutua erilaisiin tilanteisiin ja erilaisten ihmisten pariin. Nyt ei ehkä pelottaisi niin paljon. Olisin itsevarmempi. Nyt se on myöhäistä, mentävä vain on ja toivottava parasta.

Elämä on silti ihanaa vaikka välillä sisuskalut vääntäytyy rullalle jännityksen takia. Päivääkään en vaihtaisi pois. Tahtoisin niitä aina vain lisää ja lisää ja lisää. En tahtoisi kuolla. Lähteä pois tästä kauniista maailmasta. Ei saa kuulla aikaisen linnun laulua tai sateen ropinaa katolle, ei saa nähdä auringonlaskua, haistaa ensimmäistä syksyn pakkasyötä. Maistaa kevyesti leijailevaa pakkaslunta kielen kärjellä (joka talvi sitä on kokeiltava). Näitä en tahtoisi menettää, en halua kokea sitä, kun kaikki katoaa. Tulee vain mustaa, tyhjää. Sitten ei mitään. Lakkaa olemasta. Kuolemakin pelottaa.

Ja vääjäämättä päivä päivältä tuo pelottava tapahtuma lähenee. Meille kaikille. Yritän olla murehtimatta, aikaa vastaan ei voi taistella. Mutta joskus iltaisin juuri ennen nukahtamista se tulee mieleen. Tunne on tyhjä. Ei voi käsittää sitä, että ei ole enää mitään. Ei edes se toivoton jännitäjä. Pelottaa......

Hyvää tässä kaikessa pelossa ja jännittämisessä on se, että huomaa olevansa inhimillinen. Ei aivan turta robotti. Sekin tässä nykymaailmassa on mahdollista. Ihmiset ajetaan ahtaalle, kun vaaditaan aina vaan enemmän ja enemmän. Pitää suoriutua työstä, perheestä, harrastuksista, raha-asioista.. Tahti on kiivas, mutta kulissit on pidettävä kunnossa. Joo, kaikki on hyvin, vakuutellaan, vaikka mieli tekisi huutaa ja raivota. Väsyttää ja silti vaan yritetään kovemmin ja kovemmin. Lopulta kulkee kuin putkessa, ei nää sivuilleen, eteen tai taakseen. Ei tunnekaan enää mitään. Kaikki on sitä samaa harmaata. Ei, ei ei... Minä jännitän, pelkään, suren ja itken. Olen myös äärettömän onnellinen siitä mitä minulla on. En kaipaa rahaa ja statusta. Vain omaa rauhaa ja tilaa hengittää. Olla vain oma itseni selittämättä sitä kenellekään. Tahdon vain kulkea kesäisin yöpaidassa koirieni kanssa pitkin metsiä. Olla outo. Olla outo jännitäjä ja pelkääjä. Olla luonnonlapsi, heinähattu, sammalkorva, jolla on kesäisin yhtä mustat varpaat kuin Rölli-peikolla. Kasvaa vapaasti oman kotitilan multaisessa maassa, kantaen pelkoni ylpeydellä. Kasvattaa juureni tiukasti näihin  metsiin ja peltoihin, niin ettei mitkään talven myrskyt minua täältä pois repisi...